torstai 25. toukokuuta 2017

Terkkuja voikukkien tasalta


Deen kanssa viimeinen viikko on jälleen kävelty. Viime perjantaina kävimme klinikalla, ja tällä kertaa meillä oli vieras lääkäri hoitamassa, koska omalle lääkärille olisi ollut vasta monen viikon päästä vapaita aikoja ja en halunnut odotella turhia, vaan päästä hoitamaan hevonen mahdollisimman nopealla aikataululla.

Klinikkareissusta jäi ehkä pieni hämmennys, koska taivutuksessa saatiin tällä kertaa reaktioita aikaiseksi oikeaan etupolveen, samaan vuohisniveleeseen, mutta myös molempien etusien kavioniveleen. Ehdotinkin, että voiko tässä olla jotain sädeluuontumaa, koska oikeastaan kaikki muu on jo aikaisemmin suljettu pois ja koska Deeltä ei ole koskaan sädeluista otettu röntgenkuvia, niin ne otettiin nyt sitten. Samalla kuvattiin kavionivelet, oikea vuohinen ja etupolvi.

Hämmentynyt olo tuli ehkä siitä, että kuvista ei löytynyt merkkiäkään mistään ja toisaalta myös siitä, että samanlaisia reaktioita ei ole koskaan aikaisemmin taivutuksissa saatu, ei edes silloin reilu kuukausi sitten. Nivelpinnat olivat siistit kaikkialla, ei mitään terävöitymistä ja kulumista missään. Kengityksestä saimme erityistä kiitosta, eläinlääkärin mukaan ei paljon parempaa kengitystä voisi olla, etenkin siinä oikeassa etusessa - vasemmassa kaviossa edelleen saisi kantaa kasvattaa ja saada kaviota millin pystympään.

Kiitos tästä kengittäjällemme, joka on aina kuunnellut diagnoosit ja palautteet klinikkaeläinlääkäriltä ja lähtenyt tekemään työtä sen mukaan. Minusta meinaan tuntuu mitä sivusta olen seurannut, että usein löytyy kengittäjiä, jotka eivät kykene ottamaan mitään palautetta vastaan kengitykseen liittyen, sillä he yleensä loukkaantuvat asiasta kovasti, vaikka miten asiallisesti asian on esittänyt... Minulle hyvän kengittäjän status muodostuu ei pelkästään sen työnjäljen mukaan, vaan myös sen, että voiko kengittäjän kanssa keskustella rakentavasti kaikesta kavioihin liittyvästä ja pystyykö ottamaan vastaan korjausehdotuksia, mutta toki myös siitä, että sovituista aikatauluista pidetään kiinni ja saavutaan paikalle silloin, kun on sovittu. Hinnalla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä tällaisen kengittäjän kohdalle sattuessa, maksan mielelläni hyvästä työstä ja ennen kaikkea hyvästä yhteistyöstä hevoseni hyväksi. Meillä homma on pelittänyt nyt viimeiset kolme vuotta ja olen siitä kiitollinen.

Sädeluukuvat olivat myös erityisen kauniit ja siistit, eli ei merkkiä muutoksista sielläkään. Mutta puudutusten, juoksutusten ja oireiden perusteella vaivat kohdennettiin kavioihin erityisesti, ne lähdettiin silti hoitamaan. Alueella on kuitenkin pehmytkudosta tottakai, ja jossainhan se todennäköisesti rasitusperäinen ongelma on siellä ja toisaalta vaikkei röntgenkuvissa näy mitään, niin sädeluun ligamentit, sivusiteet, syväkoukistajajänne ja kavion verisuonitus ja hermotus on olemassa. Ja koska nyt oikeastaan selän kuntoutumisen jälkeen tämän näki nyt niin selkeästi - kun on poistettu yksitellen asioita, jotka voisivat vaikuttaa ja jalat ovat olleet joka kerta rasittuneet, etenkin keväisin talven hokkikauden jälkeen, mutta mm. myös silloin 6 -vuotiskaudella nurmikentillä kisaamisen jälkeen, kun on ollut nurmihokit jalassa. Myös mitä isompaa hypätään, mitä enemmän tulee toistoja kerralla - hevonen selkeästi rasittuu normaalia enemmän, eikä hyvätkään jälkihoidot kävelytyksineen ja kylmäilyineen tunnu auttavan rasituksesta kunnolla palautumiseen.


Tästä syystä uskoisin, että Deen aktiivi kisaura esteillä, etenkin niillä yhtään isommilla on ohitse. On turhaa kiusata hevosta asialla, vaikkakin täytyy myöntää, että kaikista ongelmista huolimatta Dee on aina rakastanut hyppäämistä todella ja sen silmät aina alkaa tuikkimaan, kun se tajuaa, että nyt hypätään! :) Uskon, että Deen kanssa voi jatkossakin hypätä viikottain pieniä alle metrin tehtäviä ja välillä ottaa muutama hyppy isompaakin, mutta kunnon treenin esteiden parissa on mielestäni järkevämpää jättää nyt taka-alalle. Sileän puolella sillä on varmasti vielä paljon annettavaa ja sillä puolella muuten hevonen edelleen voi jatkaa aktiivista tekemistä. Se on etenkin tuon selän onnistuneen hoidon jälkeen lähtenyt liikkumaan niin eri tavalla ja toisaalta se on niin äärettömän viisas, että sille varmasti ei ole temppujen opettaminen mitenkään vaikeaa. Mitä enemmän se saa tekemistä ja aivojumppaa, sen tyytyväisempi se on - loppujen lopuksi voinen siis todeta näiden vuosien jälkeen, että Deestä on kuoriutunut kunnon työmyyrä. Aina valmiina lähtemään tekemään hommia ja mitä enemmän se onnistuu ja onnistumisista kehutaan, sen enemmän se vaan yrittää. <3 Tosin jos joku asia tuntuu ikävältä, niin senkin se kyllä ilmoittaa hyvin selkeästi.

Mutta aika tyytyväisen oloinen hevonen minulla on ollut nyt tämän viimeisen viikonkin, kun se on vaan saanut olla, tarhailla, kävellä pieniä lenkkejä ja syödä paljon vihreää :D Tuo sen vihreän himo alkaa olla taas aikamoisen raskastakin, sillä se olisi joka hetki vain tilaisuuden tullen menossa pää edellä pensaikkoon syömään, hahhah...


Vielä toinen viikko jatketaan kävelytystä lisäten ja sitten voidaan aloitella taas liikenteeseen paluuta. Deestä on tullut pari kyselyäkin, ja nyt ainakin alustavasti tuntuu, että on löytynyt Deelle todella varteenotettava uusi kotiehdokas ja voikin olla, että koko kesää me ei enää Deen kanssa ehditäkään viettämään. Tavallaan niin surullista ja haikeeta, mutta toisaalta olen vain päällisin puolin niin onnellinen, jos Dee pääsisi hyvään kotiin jatkamaan touhuilujaan, jossa siitä pidetään ja sitä rakastetaan - se olisi kaikkein tärkeintä. Katsotaan kuitenkin rauhassa miten käy ja toisaalta ei meillä myynnin kanssa ole kuitenkaan mikään kiire sinällään. Uskon, että asiat lopulta soljuvat niin, kuin niiden kuuluvat mennäkin ja kaikella on tarkoituksensa. Nyt vain nautitaan joka päivästä, eikä mietitä ja murehdita liikaa huomista.

torstai 18. toukokuuta 2017

Korkealta pudotus

Kaikista postauksen kuvista kiitos Vilma Mäkinen!

Uskomatonta, miten tässä lajissa voikaan käydä niin nopeasti aallon harjalla ja sieltä tippua sillä hetkellä jo aallon pohjalle. Kuten varmasti minun instragramitilin seuraajat ovat voineet jotain jo nähdä, niin meidän viime viikkoiset treeniin paluut sujuivat hyvin. Pikkuisen mietin ennen Piian estetreenejä alku viikosta Deetä sileällä ratsastaessa, että onko se nyt vieläkään ihan ok siitä oikeasta etusesta, mutta sitten sain vahvistusta ajatukselle sivusta seuranneilta, että ihan hyvältä se kyllä näyttää ja totesin itsekin, että hyvältä se kyllä tuntuu. 

Piian treenit olivat siis kahtena päivänä, keskiviikkona ja torstaina. Oli ehkä virhe mennä kaksi päivää putkeen, ja sitten vielä lauantaina kisat, mutta ajattelin, ettei se ole mikään ongelma sillä näin toimimme myös viimeksi Ypäjän kisaviikolla ja Dee oli super kisoissa. Piian treenit ovat kuitenkin super super rankkoja, etenkin kun aletaan treenaamaan esimerkiksi nyt meidän tapauksessa sitä pitkää vettä, niin hyppyjä kertyy yhdeltä päivältä todella todella paljon, jos se ylittäminen ei onnistu rennosti ja rauhallisesti. Myöskään estekorkeuksissa ei säästelty, radan pätkiä ja erilaisia tehtäviä tultiin alkuun 110cm korkeudella ja sen jälkeen rataa isompana muutamaan otteeseen plus vielä mahdolliset pätkät, jotka vielä radan jälkeen halutaan erikseen korjata.


Vielä toisenakin päivänä pitkän veden ylitys ensimmäisellä hyppykerralla vähän vielä jännitti, mutta sen jälkeen pitkä vesi suoritettiin kerta toisensa perään rennosti :)

Mutta itse hevoseen olin treenien osalta niin niin tyytyväinen! Dee toimi kuin kello. Lukuunottamatta sitä pitkää vettä ensimmäisenä päivänä, jolloin löysin itseni irti satulasta kahteenkin kertaan ;) en kastunut onneksi, vaikka laskeutuminen märemmälle alustalle oli senteistä kiinni, ja lopulta homma saatiin luistamaan vedelläkin hyvin. Toisena päivänä Deetä ja minua jopa ehdotettiin vetohevoseksi toisille kavereille veden ylitykseen, joille se vesi oli vielä silloinkin vähän liian jännää - Piia naureskelikin, että: "Ei olisi tätäkään päivää uskonut näkevän, että tuon hevosen laittaisi vetohevoseksi tällaisessa tilanteessa." Kieltämättä tilanne huvitti itseänikin. Dee porukan rohkein ja varmin hevonen... hehheh :D Edistystä!


Dee hyppäsi myös paljon hyviä ja hienoja hyppyjä, ja Piiakin oli todella tyytyväinen näkemäänsä. Ajattelin pitkästä aikaa, että no nyt on kaikki niin kuin pitääkin! Hevosella on kivaa, mulla on kivaa ja kaikki toimii. Uskoin, ettei tästä voi olla taas kuin suunta jatkua ylöspäin ja olin suunnitellut, että otetaan nyt vielä yksi 110cm rata kisoissa ja sitten sen jälkeen oletettavasti suorituksen hyvin mentäessä, voimme startata sitä seuraavana viikonloppuna Riders Inn:ssä ehkä jopa 120cm. Mutta... eipähän se ihan niin mennyt sitten tälläkään kertaa.



Salon kisareissu viimeviikonloppuna pudotti sitten sellaisen kiven niskaan yllättäen, että ei löydy sanoja sille pettymyksen tunteelle, joita etenkin silloin koin. Nyt kun muutama päivä on kulunut, pystyy asiaa taas järkevämmin katsoa, mutta ei fiilikset edelleenkään mitenkään hyvät ole.

Ennen Salon kisapäivää meillä oli Piian treenien jälkeen yksi välipäivä, jolloin hölkkäsin hevosen vain kaikissa askellajeissa läpi ehkä sellainen 10-15 minuuttia plus kävelyt päälle. Halusin, että hevonen vain liikkuu ja kun se tuntuu hyvältä, niin en jatka pidempään. Paljon kävelyä vaan ja tarhailua, jotta paukkuja on sitten itse kisapäivänä hyvin. Dee liikkui tuona päivänä todella hyvin ja se oli avuilleni kuin ajatus, niin pidättäville, kuin eteenpäinkin - kaikki toimi. Olin super tyytyväinen ja mietin, että kumpa tällaista hevosta saisi ratsastaa kaiket päivät! 

Salossa verryttelyssä Dee tuntui aluksi edelleen super hyvältä. Se oli myös hirmuisen rauhallinen verkassa, sitä ei kiinnostanut muut hevoset ja se malttoi välissä kävelläkin normaalisti, mikä ei ole tämän kanssa ollut koskaan mikään itsestäänselvyys. Verkkahypyt lähtivät soljumaan kuin ajatus, kaikki vaan toimi - oli niin hyvä fiilis. Kunnes aloin ottamaan viimeisiä hyppyjä pystylle, joka oli luokan rajoissa olevassa maksimikorkeudessa. Olin laukkaamassa lyhyellä sivulla, enkä vielä ehtinyt edes kääntää kohti pystyä, kun Dee sai jonkun kohtauksen. Se jäi pomppimaan paikalleen, veti u-käännöksen, pomppi vähän etuosaansa nostaen, potki taaksepäin. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut läheltä, missään ei tapahtunut mitään sellaista, mistä se olisi voinut hermostua ja provosoitua. En sillä hetkellä oikein osannut ajatella muutakuin, että uusi laukannosto ja ympyrän kautta uusi lähestyminen. Tällä kertaa hevonen kulki sinne minne halusinkin, mutta jouduin vähän paineella sen ratsastamaan nyt esteelle perille, jonka vuoksi tulin pystyn vielä heti perään uudelleen. Tällä uudemmalla hypyllä pystyin jo vähän hellittää painetta, ja sain hevosen esteelle hyvin perille asti. Ehkä hyppy jäin vähän laakaksi ja hätäiseksi, mutta se oli ok. Eikun valmistautumaan radalle.


Odottaessamme vuoroa toisten ratsukoiden ajan Dee käyttäytyi vähän hassusti. Se liiraili kokoajan oikealle sivulle, enkä meinannut saada sitä millään pohkeesta eteenpäin. En kuitenkaan siinä vaiheessa ajatellut myöskään asiaa sen kummemin, yritin vain miettiä tulevaa varsin pitkää rataa läpi, jossa etenkin uusinta ei ollut ihan se loogisin.

Kun saimme lähtömerkin, Dee lähti kuitenkin ihan normaalin oloisesti laukassa eteenpäin ja sain mielestäni hyvin sen siinä vaiheessa taas pohkeesta ohjalle. Fiilis lähestyessä ykköselle oli hyvä, paitsi kaksi askelta ennen ykkösenä olevaa okseria tuntui ehkä aavistuksen pakittamista hevosen puolelta. Laitoin jalan kiinni ja yritin pitää hyvän tuen edestä, ettei se pääse valahtamaan pitkäksi ja etupainoiseksi kuitenkaan. Etäisyys esteelle oli kuitenkin hyvä ja ei omassa päässäni käynyt mielessäkään, etteikö me tätä rataa ihan loppuun asti vedetä. Esteet tuntuivat Piian treenien jälkeen naurettavan pieniltä ja helpoilta kuitenkin. Kakkosena meillä oli vasemmalta kaartaen pieni pysty ja nämä vasemman puolen kaarteet ovat olleet aina vähän hankalia ja olin jo etukäteen miettinyt, että pyrin pitämään hevosen vahvasti jalan edessä läpi kaarteen, että voidaan sitten rentoutua kohti estettä. Noh kuinkas sitten kävikään. Pieni pysty, hyvä lähestyminen, laukka kunnossa. Dee pysähtyi. Kiukustuin todella, laitoin jalan kylkeen ja totesin ääneenkin hevoselle, etteä "eihän me nyt tällaiselle pysähdytä!" 

Uusi lähestyminen ja nyt ratsastin jo tosi tosi paineella jalasta eteen, en vain antanut hevoselle edes vaihtoehtoa muulle, kuin yli menemiselle. Dee hyppäsi laakasti ylimmäisen puomin mukaan ottaen ja tämän jälkeen meillä katois kontrolli - en muista milloin viimeksi näin olisi käynyt. En saanut laukkaa vaihtumaan loivassa kaarteessa oikealle, hevonen valui vasemmalle väkisin pohkeesta huolimatta, juoksi alta ja siitä seurauksena hätäinen hyppy kolmoselle. Lyhyen sivun kaarteessa minulla olisi ollut ihan hyvin aikaa saada hevonen takaisin ja löytää tasapaino, mutta en saanut juuri mitään otetta Deehen. Se oli ihan kuin sulkenut korvansa, eikä ottanut mitään informaatiota vastaan. Sarjalle tultiin sitten niin herran haltuun, en pystynyt yhtään ratsastamaan paikkaa, kun ei ollut mitään millä ratsastaa. Tultiin vaan sisään puolikkaaseen, josta hevonen vielä kipusi yli a -osasta ja siinä mietin, että tää oli nyt tässä ja en enää edes yrittänyt b -osasta kannustaa yli. Toinen kielto, ja hylkäys. Otin vielä yhden hypyn ykköselle ja sinnekin oli jälleen taas vaikeaa osua - yli kuitenkin. 


Olo oli, kuten arvata saattaa, ihan kauhea. Ärsytti alkuun niin paljon, että sanoin miehelleni, että käy jälki-ilmoittamassa meidät 120cm luokkaan, että täähän nyt ei todellakaan jää tähän näin. Tulihan siinä puntaroitua kaikki, mistä ihmeestä tämä nyt johtui ja ensiksi soimasin itseäni, kuinka huonosti sitten ratsastin ja olisi pitänyt sitä ja tätä ja tota... Pään sisällä kävin monta asiaa läpi uudelleen ja uudelleen. Mukana hoitamassa ollut ystäväni totesi heti radan jälkeen, että huomasi sen kuinka se alkoi taas yllättäen jarruttamaan aavistuksen kohti estettä, että huomasinko sen itse. Olin jotenkin niin sekavissa fiiliksissä, etten oikein tiennyt tunsinko vaiko enkö ja johtuiko se omasta ratsastuksestani vai mistä.

Kävelin Deen kanssa tovin, kunnes siirryin verkkakentän huollon ajaksi maneesiin vähän hölkkäämään - olisin kuitenkin jälki-ilmoittautuneena luokan ensimmäinen lähtijä, joten verkka tulisi aloittaa ennen radan kävelyä ja luokan alkua. Maneesissa otin ohjat käteen tuntumalle ja siirsin hevosen raviin. Dee nappasi minulta heti ensimmäisellä askeleella ohjan kädestä. Siirsin takaisin käyntiin, keräsin ohjat ja uudelleen raviin. Tunsin, ettei kaikki olekaan nyt kunnossa. Käteen tuntuma tuntui nykivältä joka askeleella, ihan hiuksen hienona, mutta kuitenkin niin että sen heti huomasi. Pyysin ystävääni katsomaan, näyttääkö se hänen mielestään täysin puhtaalta nyt - no ei kyllä ihan täysin näyttänyt, kaarteessa tulee epätahtisia askelia enemmän kuin pari. Eikun hevonen liinan päähän ja maasta katsomaan, ei näyttänyt liinan päässäkään kovin normaalilta, ei selkeästi kyllä ontunutkaan, mutta kummallinen. 

Lopulta Deen oikea etunen taivutetttiin alanivelistä - se on se jalka, joka oli rasittunut nyt tässä keväällä jälleen kerran ja joka myös hoidettiin, ja jonka hoidon jäljiltä tässä nyt palauduttiin normaaliin treeniin. Taivutuksessa Dee vastusteli hiukan ja kun sen piti lähteä taivutuksesta eteenpäin raville, oli reagtio ja ontuminen taas todella todella selkeä. Etunen oli rasittunut hyppäämisestä uudelleen ja nyt se oli mielestäni voimakkaampi, kuin mitä klinikalla taivuttaessa viimeksi oli. Saimme siis aika heti syyn äskeisen radan tapahtumille.



Sittemmin jo kisapaikalla Deetä hoitaessa takaisin kohti kotimatkaa totesinkin, että luulen, että Deen aktiivi kisauraan tähtääminen taitaa olla tässä. Mielestäni olen yrittänyt nyt kaikkeni. Ja kun kuitenkin tietää, että kyllä se hyppää niin mielellään vaikeita ja isojakin tehtäviä, jos kaikki on hyvin. Sillä on kuitenkin todella pieni kipukynnys, joka on tottakai hyväkin asia - monet asiat tulee huomattua hyvin nopeasti, ennen kuin tilanne on jo edennyt ja niin vakava, ettei hevonen kestäisi ylipäätään enää käyttöä ja rasitusta ollenkaan. Isommilla esteillä säännöllisesti ja paljon treenaaminen taitaa kuitenkin olla tämän hevosen kohdalla nyt historiaa. Ei ole hevoselle reilua, kun kerta toisensa jälkeen tilanne päätyy tähän, ettei sen kroppa kestä ja se kipeytyy milloin mistäkin. Toisaalta tilanne on myös hirveän turhauttavaa kaikkille. Panostat paljon, hyvin menneet kisat ja treenit luovat toiveita. Ongelmia ei ole, kun hevosen kanssa treenaa ja touhuaa sileällä ja pienillä esteillä, käy vaikka laukkamaastoissa, kiipeilemässä jne. Mutta kun estetreeni kovenee, esteet nousee, ongelmia alkaa syntyä, ei heti, mutta ajan kanssa. Niin se on nyt mennä kerta toisensa jälkeen.

Tämä kuitenkin antoi nyt sen selkeyden, mitä lähdin tältä vuodelta hakemaankin, kun hevoselle täytyy kuitenkin etsiä uusi koti nyt jatkossa - kestääkö se millaista estetreeniä, voiko siitä vielä toivoa mukavaa 110-120cm luokkien hyppääjää jne. Melkein nyt täytyy taipua siihen ajatukseen, ja toisaalta se ajatus on myös helpottava, ettei Deestä ole aktiiviseen estekisakäyttöön - siihen ei tarvitse enää luoda toiveita ja paineita sen suhteen. Siitä on varmasti paljon iloa nyt ja jatkossa muuten aktiiviselle harrastajalle, joka tykkää hyppiä vain hyvän mielen vuoksi silloin tällöin, mutta hyppääminen muuten ei ole se juttu, jota haluaa treenata tosissaan. 

Tuntuu niin rankalta, ja toisaalta olen jo niin pystynyt pitkän aikaa asennoitumaan tähän, että nyt on vain oikeastaan olo seesteinen. Me käymme nyt huomenna, perjantaina, klinikalla tsekkaamassa tuo jalka ja varmasti se hoidetaan vielä kerran. Sen jälkeen nautiskellaan vaan kesästä, mennään ja tehdään hyvän mielen mukaan - ilman tavotteita ja paineita kisapuolella. Toivon, että Dee löytäisi uuden hyvän ja rakastavan kodin syksyyn mennessä.

COPYRIGHT

Ulkoasun tarjoaa Veera Junttila, Lunar Graphics 2017