Nyt täytyy sanoa ihan suoraan, että blogiin kirjoitusmotivaatio on lähennellyt lähes nollaa viime aikoina. En muista milloin viimeksi on ollut näin, ei varmaan ikinä? Nyt ei vain ole huvittanut, ja olen antanut itselleni sen luvan, että voin mietiskellä heppakuvioitani ilman sitä painetta, että pitäisi päivitellä asioita muidenkin ihmisten luettavaksi ja saa rauhassa miettiä mitä haluaa kirjoittaa ja mitä ei. Nytkään ei kirjoitusinto ole kovin korkea vielä, mutta keräsin ne viimeiset energiat, avasin blogini ja klikkasin siitä huolimatta "uusi teksti". Jos jätän nyt ajatuksia ja juttuja kirjoittamatta ylös ja venytän tätä yhtään, niin voi olla että en enää myöhemmin saa sitäkään vähää järkevää tekstiä aikaiseksi.
Nyt tämä syksyn alku on pistänyt asioita miettimään ja puntaroimaan. Lappeenrannan jälkeen päätin ihan totaalisesti laittaa hyppykuviot jäähylle muutamiksi viikoiksi, ja se oli varmasti todella järkevä ratkaisu. En ole Pantsun valmennusta lukuunottamatta käynyt valmentautumassakaan, koska olen halunnut saada aikaa ja tilaa omille ajatuksilleni enkä halua liikaa eri ihmisten mielipiteitä painostamaan minua. Luotan, että kun saan selkeän ajatuksen tuon nuoren hevoseni treenaamiseen ja, että miten lähdetään etenemään, niin se alkaa tuottamaa taas tulosta.

Meillä on nyt tällähetkellä aika monta asiaa vähän auki. Se, että alkukaudesta (kevät/alkukesä) tuntui jo siltä, että mitä tahansa tehtäviä ja korkeuksia tuon hevosen eteen laittaisi, niin mikään ei olisi liian iso ongelma ratkottavaksi. Hyppy tuntui super hyvältä ja tuntui, että siinä oli ihan uudenlaista poweria, kun päästiin kisoihin hyppäämään vähän totuttuja kotitreenejä isompaa! Mehän ihan oikeasti lähdettiin kuin soitellen sotaan, kun lähdettiin hyppäämään Keravan kansallista 110cm luokkaa, saatika siitä seuraavana Korpikylän 120-130cm luokkia - mehän oltiin pääasiassa hypätty kotitreeneissä sitä metrin tehtävää, ja silloin tällöin nosteltu yksittäisiä esteitä korkeammaksi. Täytyy nyt näin jälkikäteen todeta, että kyllä sitä oli aika kova pää, niin kuskilla kuin hevosellakin, kun sinne vaan mentiin ja saatiin vielä tosi hyvää tulostakin aikaiseksi! :D Ehkäpä juuri siitä johtuen tuntuikin siltä, että mikään ei ole liian suuri este meille, selvitään ihan kaikesta. Ja se on kyllä hieno tunne!
Jossain vaiheessa oli kuitenkin väistämätöntä, että kun tuollaisilta radoilta sitä ratarutiinia ei ole lainkaan, että jossain vaiheessa inhimillisiä etäisyysvirheitä tulee. Dee ei hevosena ole kauhean helppo ratsastettavuudeltaan, se on hirveän herkkä, mutta kovapäinen ja sen kanssa saa välillä "taistella" sen ajatuksen kanssa, että kumpi päättää mihin mennään. Deellä on aika kova luonne ja se usein luulee tietävänsä asiat paremmin kuin minä, ja ottaa näin omin päin ohjat omiin kavioihinsa. Kun se sen oma rohkeus välillä menee tuolle tasolle, enkä ole riittävän jämäkäksi oppinut siinä, että osaan olla nopeasti pistämässä peliä poikki ja vaatimassa, että minä olen se joka päättää, niin ongelmia saattaa tulla ja sitten kun sitä virhettä tulee, niin hevonen tuntuu menevänkin vähän hämilleen ja jopa ehkä vähän suuttuu itselleen, ja lähtee yrittämään vielä kovempaa. Se ei siis todellakaan ole luovuttajaluonteinen, mutta se ottaa aika kovaa itseensä kaikki epäonnistumiset. Kaikista suurimmat ongelmat ehkä lähtivät sitten lopulta siitä, että kun vihdoin sain hevosen kuuntelemaan minua ja tekemään asioita minun nuottieni mukaan, niin menin tekemään mm. aika radikaaleja etäisyysmogia, jossa nuori hevonen joutui oikeasti aika epäreilun paikan eteen. On sanomattakin selvää, että tästähän se meidän kommunikoinnin välinen ongelma nousi taas esille - hevonen, jolla on aika kova luonne ja oma pää, se on aina ollut kaikkialla hevosten kesken lauman johtaja ja hyvin itsetietoinen, on lopulta päätynyt minulle luottamaan minun tekemisiini, niin menen sitten pettämään sen juuri ansaitun luottamuksen!

Olemme taas kehittyneet askel eteenpäin, näissä alas eteen venytyksissä. Vielä tuota kaulaa pitäisi saada enemmän auki, mutta siitä vuosia kuljetusta wc-ankkamuodosta tähän pisteeseen pääseminen on jo tosi hyvä asia. Nykyään kaikki treenit aloitetaan ja lopetetaan tällä pitkässä muodossa kulkemalla kaikissa askellajeissa ja välillä venyttely-/jumppapäivinä tehdään asioita vain pitkänä ja pyöreänä. Hevonen on ollut nyt näiden juttujen jälkeen todella elastisen tuntuinen selästään, joten oikeaan suuntaan ollaan menossa!
Mutta, kuten aina lopulta ajattelen, ei nämä ole maailmanloppuja. Näistä opitaan molemmat hirveästi. Se on oikeasti tosi haastavaa välillä, kun se oma hevonen on ihan varsasta asti itse kouluttama ja opettama, niin asioille tulee todella herkästi sokeaksi, eikä välttämättä osaa nähdä metsää puilta. Tähän sokeuteen onneksi lääkkeenä on muiden hevosten säännöllinen ratsastaminen. Opin paljon muiden hevosten kautta ymmärtämään omaa hevostanikin ja mitä ja mihin sen kanssa tulisi pyrkiä. Ratsastus on pitkälle fiilispohjaista - ainakin itselleni. Haeskelen ratsastaessani hyvin paljon erilaisia tuntemuksia, ja erilaiset hevoset antavat aina jotain uutta ajateltavaa, ja jos koen tällaiset uudet jutut hyviksi, lähden mahdollisesti hakemaan samaa fiilistä Deenkin kanssa.
Tällä hetkellä hyppäämisessä itselläni on tullut vähän "kriisiä" sen oman esteistunnan kanssa. En ole ihan varma, annako riittävästi tilaa hevoselle hypyssä heittämättä ohjaa pois, ja jos yritän tukea hevosta hypyn aikana, niin etten vain yhtään jää liikaa pitelemään sitä edestä, jolloin tuntuu, että se hyppy katkeaa kesken. Etäisyyksien löytäminen on tullut entistä vaikeammaksi taas, kun tuntuu, että hevonen ei ole ihan rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä, vaan ollaan vähän niinkuin irralliset kappaleet säveltämässä kummatkin samaan aikaa omia juttuja. Välillä sattuu nuotit kummallakin kohdilleen, mutta useimmiten ei.
Olen itsekseni mennyt tässä viime viikon aikana ihan pieniä esteitä, tehnyt toistoja ja toistoja, hakenut erilaisia etäisyyksiä ja pyytänyt hevoselta oikeasti 100% keskittymistä minuun. Laitoin Pantsun kehotuksesta Deelle sen aikaisemmin mainitsemani sprengerin anatomisesti muotoillun RS nivelen suuhun, ja se on tuntunut oikeastaan tosi kivalta, jopa noin hypätessä pienillä esteillä! Hevonen uskaltaa tukeutua siihen ja kulkea sitä kuolainta kohti jäämättä tyhjäksi, mutta se ei ala painamaan siihen samalla tavalla, kuin kolmipalan kanssa ja pidätteet menee puolet nopeammin läpi. Ei tämä nyt vieläkään mene niinkuin ajatus, mutta luulen, etten asiaa ratko lopullisesti millään varusteella vaan sille perustyöskentelyllä hevosta kehittämällä kuuliaisemmaksi ja yhteistyötä hiomalla.

Oikeasti, suoraan sanottuna on vähän harmittanut, ettei olla nyt oikein löydetty radoille edes sille 110cm kisasuoritukseen hyvää virettä. Ärsyttää itseasiassa suunnattomasti ylipäätään se, että ollaan jouduttu tähän tilanteeseen. Olen miettinyt ja pohtinut, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluan tehdä. Jokaiselta ammattilaiselta tulee erilaisia neuvoja - pehmeämpää/kovempaa kuolainta, sileäntreeniä/ratatreeniä, voimaa lisää, kontrolliharjoituksia... kaikkihan nuo varmasti ovat omalla tavallaan oikeassa. Pitäisi vaan lähteä ratkomaan ja purkamaan nyt tulevan talven treenejä jotenkin osiin, että olisi jokin punainen lanka siinä tekemisessä.
Viime viikolla pyysin tallinpitäjäämme Deen selkään testaamaan, joka on kisannut useilla hevosilla kansallisella tasolla, niin nuorten hevosten luokissa kuin isommissakin luokissa. Olen miettinyt kovasti, että haluan nähdä sen hypyn ja mitä se hevonen touhuaa esteiden välillä oikeasti sivusta ja vierestä - videolta sitä ei kuitenkaan ihan täysin näe samalla tavalla, kuin livenä. Ja tottakai halusin ammattilaisen mielipiteen hevosesta ja sen ratsastettavuudesta tällä hetkellä. En oikein osaa nyt itse hahmottaa, mitkä ovat omia heikkouksiani ja mitkä hevosen. En kuitenkaan halunnut selkään ketä tahansa, kaikista parasta olisi samankokoinen naishenkilö kuten minä olen, jotta ei ole sitä esim. miehen fysiikkaetua kokeilijalla. Tähän meidän demoratsastajamme oli ihan täydellinen ratkaisu, ollaan ihan saman kokoisia, mutta kokemus tällä ratsastajalla on paljon suurempi useista hevosista monien vuosien ajan, kuin mitä itselläni on. Hetki oli muutenkin oikea, kun olin testaillut näitä kuolainasioita vähän enemmän, ja todennut Deen nyt paljon paremmaksi tällä uudella kuolaimella, kuin edeltävällä estekuolaimella, jolle se tosiaan ei ole uskaltanut tukeutua enää juurikaan viimeaikoina ja meni vähän sellaiseen hysteeriseen tilaan missä siihen ei saanut vaikuttaa ollenkaan. Oli siis parempi mieli päästää sinne ketään, kun tiesi hevosen olevan taas ratsastettavissa suht normaalisti.
Alkuun oli vähän hakemista, ja saatiin palautteeksi, että aluksi oli kuulemma ihan kammottava tunne, että
"pitääkö tällä hypätä jotain isompaakin, kun se seilasi ja teki ihan oman mielensä mukaan asioita" eli sitä normaalia, mitä Deellä nyt on aina. Siinäkin se on tosin parantunut viimeisen puolen vuoden aikana, kun terveysongelmien takia ollaan tuossakin asiassa lähdetty tänä vuonna aika miinuspuolelta taas liikkeelle! Ja onhan Dee aina uuden ratsastajan kanssa vähän epäilevä, siihen nähden meni todella kivasti.
Esteen jälkeen se näytti jäävän aika vahvaksi, ja nyt näin sen sivusta paremmin. Sillä vaan ei ole riittävästi vielä voimaa takaosassa, että se pystyisi esteeltä laskeutumisen jälkeen koota ja nousta taas ylös. Siitä tulikin kommenttia, että hevonen vaikuttaa välillä todella raskaalta edestä ja että sittenkin kuolaimia kannattaisi kokeilla joitain muitakin. Noh, tämä nyt on taas lopulta myös sitä, että mikä kuolain sopii mihinkin käteen. Omasta mielestäni hypätessä tällä kuolaimella Dee ei ole lainkaan ollut niin vahva, ja sitten taas sen jälkeen kun se on jäänyt ihan tyhjäksi välillä kesken radan, niin se pieni paine kädelle on oikeastaan oikein tervetullutta :D noh, tässä on tietenkin se asia, että demoratsastajallamme ei ole vertailupohjaa siihen, mitä se on ollut ja mitä se on nyt. Eihän se tosiaan vieläkään täydelliseltä tunnu, mutta olisiko tässä vaiheessa kuitenkin sillä perustyöskentelyllä ja hevosen voiman nostamisella asiansa ratsastettavuuden parantamiseen? Sen näkee ajan kanssa, ja toki olen todella avoin kaikille vaihtoehdoille.
Kerroin, että itselläni on viimeaikoina tullut Deen kanssa sellainen olo, etten löydä välillä mitään hyvää ponnistuspaikkaa ja siihen sain jossain vaiheessa kommenttia, että silloin kun se jää vähän matalaksi edestä ja se ei ole ihan pohkeen edessä, niin sitä paikkaa on ihan mahdotonkaan nähdä - ja sama efekti tapahtuu ihan minkä hevosen kanssa tahansa. Kun sen saa ylös (taas sinne takaosalle enemmän) ja pohkeen eteen, paikka tulee kuin itsestään.
Kun homma lähti sujumaan, ja ratsukko tuli muutaman kerran kivasti 110cm ratana, lähdettiin vielä nostamaan. Lopulta rata oli 130cm, joista yksittäiset vielä isompia. Vikassa vedossa esteet oli jo esteen kokoisia, ja viimeinen okseri sen 140cm, ja Dee alkoi taas näyttää siltä, että NYT se alkaa viimein hypätä! Oli ihanaa nähdä se niin menossa ja innokkaana, ja voi jestas miten helposti se suoritti ja kuinka hyviä hyppyjä tuli - hevonen oli todella varovainen :) Olin tyytyväinen näkemääni ja tästä ratsastuksesta sain sen irti mitä halusinkin!
Loppukommentit oli, että skouppia on todella paljon, ja hyppää varmasti jatkossakin ihan mitä vaan laittaa tielle, mutta ratsastettavuus on ainakin vielä todella haasteellinen ja siinä täytyy tehdä töitä. Oli kiva jakaa tuntemuksia hevosesta, ja ajatukset selkeni jonkin verran enemmän nyt taas itsellenikin.
Alla video viimeisestä vedosta, jossa esteet 130cm +, lukkuunottamatta eka este, joka on vähän pienempi ja viimeinen okseri joka oli sen 140cm.
Olen ollut viimeaikoina todella masentunut siitä, mihin meidän kisatulos laskeutui. Olen aina odottanut Deestä paljon ja toivonut, että pääsen sen kanssa nousemaan isoihin luokkiin tai niin pitkälle kuin rahkeet riittäävät, ja toivonut ettei ne rahkeet nyt oikeasti jää sille vaivaiselle 120cm tasolle. Henkilökohtaiset tavoitteeni on aika paljon korkeammalla, ja olen miettinyt mikä on seuraava siirto, jotta siihen tavoitteeseen päästään. Aluksi jo pettyneenä hautasin ensi vuoden 7 v. racing -haaveet - ajattelin, että hevonen on niin hankala ja itse en osaa. Mutta nyt juteltuani eri henkilöiden kanssa tilanteesta, on toivo noussut taas pintaan - ehkä ei ole ihan mahdotonta edes jossain vaiheessa ensi kautta hypätä mukaan taas racing sarjaan, mikäli saadaan se 120cm + taso vakiintumaan hyvään rentoon suorittamiseen. Nyt täytyy oikeasti vaan talven läpi tehdä hirveästi töitä!
Jokatapauksessa olin tästä vierasratsastaja -testauksesta nyt ihan tosi tyytyväinen, se oli just sitä mitä me tähän väliin tarvittiin ja sain rehellisen ulkopuolisen mielipiteen hevosesta, näin kaikki ne meidän ongelmat sivusta ja sain vielä kommenttia niistä erikseen. Tuntuu tosi hyvältä nähdä, että tuon hevosen hyppykyky on noin valtava!
Tallin vaihdokset tietysti muuttaa asioita, ja en tiedä miten pystyn esimerkiksi tulevassa lopullisessa tallipaikassamme sopimaan nykyisen valmentajani kanssa estetreeneistä. En meinaan ole jatkossa valmis enää kuskailemaan hevosta viikoittain treeneiihin, kun ollaan sitä varten muuttamassa kotini lähelle paikkaan, missä puitteet treenaamiselle ovat hyvät ja ajamista saadaan vähennettyä ihan minimiin näin. Etenkin talvella meidän kuljetusvälineillä ei ole mikään kaikista mukavinta lähteä ajelemaan ja sitä ollaan myös tällä tallipaikkavalinnalla haluttu helpottaa, ettei tarvitsisi lähteä ajelemaan liikaa liian usein talvella minnekään. Se on hevosellekin kuluttavaa matkustaa paljon ylimääräistä, etenkin hikisenä talven pakkasilla. Eli jollain tavalla valmennuskuvioissakin on vielä selviteltävää jne. Valmentajaa en haluaisi vaihtaa, koska Antin kanssa ollaan saatu kuitenkin viime vuoden ajan niin hyvää tulosta aikaiseksi ja Antin kanssa ollaan tehty niin monen eri hevosen kanssa yhteistyötä, että se alkaa olemaan niin helppoa ja saumatonta. On kiva, kun valmentaja tuntee minut, heikkoudet ja vahvuudet, ja sen kehityskaaren ihan junnusta asti. Katsotaan nyt mihin tässä päädytään.

Eli lyhyemmin (jos se ei tässä sekalaisessa tekstissä jo käynyt ilmi :D) mieltä on painanut kaikki tulevan talven treenikuviot. Tuntuu, että hetken aikaan on ollut vähän eksynyt olo. Masentanut suorastaan. Kun on niin kova halu kehittyä ja tehdä hevosensa eteen kaiken mitä on voitavissa, välillä sitä ei meinaa malttaa antaa itselleen aikaa. Deekin on vasta kuusi, ja se on oikeastikin ikätasollensa lupaava hevonen ja olen itse saanut sen vietyä nyt tämän vuoden aikana tasolla niin paljon ylöspäin. Meillä on kuitenkin ihan hirveästi petrattavaa, itselläni ratsastajana on hirveästi petrattavaa ja haluan kehittyä paremmaksi. Siihen päälle vielä ulkopuolisten antamat paineet ja epäilyt. Se ei vaan ole helppoa.Sen sijaan on helppo neuvoa muita vierestä, kun itse ei tee mitään, ja useinhan ne isoimmat neuvojat ovatkin niitä, joiden aika menee vaan siihen muiden arvosteluun, kuin siihen omaan tekemiseen ja oman kokemuksen ja osaamisen karkoittamiseen käytännössä.
Hevospiirit kaikekseltaan voivat olla niin rankat - ympärillä pyörii ihmisiä, jotka ihan oikeasti käyttävät hyväksi tai jopa tekevät kaikkensa vaikeuttaakseen toisen edistymistä ja tekemistä. Toisen maineen mustamaalaaminen ja mielen pahoittaminen tuntuu olevan joillekin ihan pakkomielle. En ole törmännyt tähän vain kerran, vaan valitettavasti useamminkin useiden vuosien ajan aina ratsastuskouluajoilta lähtien ja tämä viime kesän loppu on ollut taas aika rankka. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tuollaisiin ihmisiin ja tapauksiin törmääminen olisi kuluttavaa ja voimia vievää, ja nyt kaikkinensa meidän epäonnistumiset kisoissa ja kaikki muu ikävä - tuntuu, että voimat olleet tosi vähissä hevosjuttujen osalta. Tuntuu myös turhauttavalta, kun oikeasti tämä ratsastusurheilu meidän kotimaassa tarvitsisi niin paljon enemmän yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista - miksei me aikuiset ihmiset siihen pystytä?
Mutta en ole sellainen ihminen, joka jäisi surkuttelemaan asioita niin pitkäksi aikaa, ettenkö taas nousisi ja jatkaisi omien unelmien tavoittelua entistä kovempaa. Tässä on vain yksi elämä elettävänä, ja sen aikana kannattaa käyttää kaikki voimavarat ja rahkeet siihen mitä eniten rakastaa. Itselleni Dee on ihan lottovoitto. Ja tuleva varsa, Tortilla -projekti, siihen päälle todella iso ja upea juttu, että sen aloitus ylipäätään pääsi onnistumaan kaikista vaikeuksista huolimatta ja jonka toivon menevän hyvin loppuun asti. Tällaiset asiat auttavat jaksamaan ja yrittämään edelleen! Enkä voi unohtaa niitä kymmeniä ihmisiä, jotka aina ovat tukeneet ja eläneet mukana, ja auttaneet tarvittaessa <3 - ilman hyviä tukijoukkoja ja ystäviä tässä elämässä ei pitkälle jaksa! Toivottavasti pystyn olemaan heille vastaavasti apuna ja tukena, siihen ainakin aina pyrin niin hyvin kuin osaan. On myös hienoa tavata ja tutustua uusiin mukaviin ihmisiin, on ihanaa huomata, että lopulta hyvää porukkaa on aika paljon olemassa, myös heppapiireissä! Tähän päälle vielä upeat hetket hevosten kanssa, mitä mm. pari päivää sitten jaoin täällä kuvienkin muodossa, antavat ihan uutta energiaa. Se hevosen iloitseminen seurassani ja sen luotto minuun antaa voimaa. On ne ihmeellisiä otuksia :) Ne ei valehtele tai yritä satuttaa. Rehellisiä ja aitoja!

Sellaisia ajatuksia. Näitä ajatusten ja tunteiden myrskyä on välillä hyvin vaikea pukea sanoiksi niin, että muutkin sen ymmärtäisivät ja kun kaikkia asioita ei luonnollisestikaan halua avata kuin vain pintapuolisesti, mutta kun edes vähän yrittää, niin asiat pystyy paremmnin loppuun käsittelemään ja suunnitelmia selkeyttämään. Nämä on taas näitä elämän polkujen risteyksiä, kun miettii mihin suuntaan sitä lähtisi. Takaisin päin ei kannata liikaa katsella, eikä tulevaa liikaa murehtia, vaan pitää yrittää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on.
Ja PS: Tortillasta puheenollen, Iita on menossa tämän kuun lopussa vielä ultraan. Tamma on laihtunut jonkin verran tässä imettäessään alla olevaa jälkikasvuaan, ja haluan varmistua, että alkio on edelleen mahassa kasvamassa kaikesta huolimatta. Vähän se asia hermostuttaa, mutta toivotaan nyt, että kaikki on vieläkin hyvin!