sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pantsun valmennuksissa - ratsasta jalasta eteen!

Pitkästä aikaan pääsimme mukaan Pantsun valmennuksiin, jotka järjestettiin tällä kertaa uudessa Ratsastuskeskus Ainossa Järvenpäässä. Ihan mielettömän hieno ja iso paikka - vau! Viime Pantsun valmennuksesta onkin vuosi aikaa, sillä aloimme käymään niissä vuosi sitten syksyllä ja vaikka vaikeeta oli jo silloin, tykkäsin Piian tyylistä opettaa ja ei tarvinnut tälläkään kertaa pettyä. Ihan huippu hyvät kaksi intensiivistä valmennuspäivää! Ja tämä tuli nyt niin tarpeeseen, sillä sain huomata, että esteiden kanssa ollaan kyllä menty oman ratsastustaukoni kanssa todella paljon takapakkia - jälleen.


Suurimmat ongelmat olivatkin siinä, että Dee oli ihan super jännittynyt ja peloissaan uudessa paikassa. En ymmärrä, mistä sille on nyt viimeisen vuoden aikana tällainen pelokkuus tullut?!? Muistan, että ensimmäiset isot spookailut alkoivat Aromaan valmennuksissa vuoden alussa, sen jälkeen seuraava isot spookailut olivat Riders Inn:ssä Hyvinkäällä. Muistan, että olin tuolloin ihan ymmälläni, että mistät ämä kaikki nyt johtuu. Sen jälkeen Riders Inn:stä on tullut kerta kerran jälkeen paikka, jossa hevonen vaan pelkää ja samalla myös monet muut kisat ovat menneet pipariksi ylimmäräisen jännityksen takia. Kaikki värikkäät esteet, erilaiset estemateriaalit, pohjien värierot ja kentän laidalla tapahtuva härdelli saa tuon hevosen ihan suunniltaan. Tällä hetkellä torstain ja perjantain aikana sain vain todeta, että hevonen on äärimmäisen epävarma kaikesta.

Torstaina oli ensimmäinen päivä ja Dee oli jännittynyt kuin viulunkieli. Se pelkäsi jo kaikkea valmiiksi maneesin ulkopuolella, mutta kun pääsimme maneesiin sisälle, niin sitten vasta pienen hevosen silmät laajenivatkin lautasen kokoisiksi ja puhinaa aiheutti niin maneesissa hyörivät ja töitä tekevät remonttimiehet, kuin esteet, hevoset ja ihmisetkin. Olikin hirmuisen "helppoa" yrittää saada hevosta rennommaksi, kun samaan aikaan maneesin laidoilla sirkkelöidään, pamautellaan naulapyssyillä ynm. erinäistä rakennustöiden aiheuttamaan kolinaa... Ei sillä, näytti ettei muiden hevoset reagoineet näihin juurikaan. Ja tulipahan ainakin siedätystä kaikenlaiseen muuhun elämään taas Deellekin. Liekö se silti pelästyi taas vähän lisää vai oliko tuosta hyötyä. Itse yritin pysyä vaan mahdollisimman rentona ja tukea hevosta kädellä ja jalalla, ettei sille tule olo, että se on ihan yksin.


Kerroin Piialle meidän viime vuodesta lyhyesti kaikkine uusine takapakkeineen ja omine vammoineni, ja sainkin kuulla heti alkuverryttelyn aikana, että selkäni on tällähetkellä niin jäykän ja liikkumattoman näköinen, että sen liikkuvuuteen minun täytyy alkaa tekemään töitä nyt pikkuhiljaa, jotta se ei jää tuollaiseksi. Toki osaltaan selkävyö, jota nyt olen käyttänyt kaikessa fyysisessä tekemisessä, "lukkiuttaa" selkää ja lantiota tiettyyn asentoon, mutta ilman sitäkään en pysty tällä hetkellä tekemään vielä mitään. Ei sillä, että olisin muutenkaan luonnostani kovinkaan elastinen kropastani, se onkin oma ikuisuusongelmani - pitäisi saada rutiini joka iltaisiin venyttelyihin. Sen hetken aina jaksan alkaa venytellä ja tehdä töitä tämän asian eteen, kunnes kiireessä asia taas unohtuu ja jää taka-alalle ja huomaankin yhtäkkiä, etten ole venytellyt varmaan puoleen vuoteen yhtään... Omasta kropasta ja fysiikasta minun pitäisi pitää niin paljon parempaa huolta. Olisiko tässä ensi vuodelle uuden vuoden lupaus...

Aloittaessamme ensiksi ravissa kolmen puomin yli Dee jo hidasti niille - oujee. Sen jälkeen voltilla olevalle puomi - kavaletti - puomi -linjalle ensimmäisten lähestymiset jäivät niihin lähestymisiin, yli emme menneet kuin vasta kolmannella kerralla, kun suorastaan vaadin, että nyt mennään yli vaikka paikaltaan. Teknisen pienen radan eriosia lähdettyämme tulemaan lähes jokaiselle esteelle Dee pysähtyi kyttämään ainakin kerran, jos toisenkin. Ainoastaan yksi yksittäinen okseri ja sarja jostain syystä meni "pienen" rohkaisevan ratsastuksen takia ensi yrittämällä. Kun lähdettiin tulemaan rataa korotettuna, Piia vaan jo totesi, että rata tullaan menemään läpi sitten vaikka este kerrallaan, mutta se mennään. Rata saatiin läpi yhdellä kiellolla ja siihen oli sitten hyvä lopettaa. Ei ollut järkevää enää hinkata enempää, kun oli tulossa vielä seuraava päivä, jolloin voimme jatkaa yön hengähdystauon jälkeen.


Piian kommentit olivat ensimmäisen päivän jälkeen ihmettely, mitä Deelle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana ja ettei se tuollainen ollut vuosi sitten. Mutta voi kyllä, tästä oli jo pientä aavistusta vuosi sittenkin ja kaikki lähti menemään talven treeneissä huonoon suuntaan. Siitä sitten kesällä nuo pelästymiset kisapaikalla ja oppimiset, että parin kiellon jälkeen estettä ei enää tarvitse hypätä. En kuitenkaan olisi uskonut, että Deen reagoi nyt näin voimakkaasti kaikkeen. Se oli kuin pelokas nelivuotias ensimmäistä kertaa ulkomaailmassa vedettyä sen ensiksi jostain ladon takaa esiin... Oi voi.

Toinen asia, mistä tuli nyt kovasti noottia: me olemme ottaneet nyt liikaa laukkaa pois. Dee laukkaa takaperin, ratsastan liikaa kädellä. Nyt pitää saada hevosta enemmän jalasta eteen, laukkaamaan eteenpäin! Sitä ei ole oikein edes tajunnutkaan, kuinka sen laukka on kuin huomaamatta kuollut pienemmäksi, kun sitä on koottu, koottu ja vielä kerran koottu nyt tässä viimeisen puolen vuoden aikana ihan kunnolla. Piia toivoi enemmän kuitenkin etenemistä, laukkaa kaarteista, laukkaa eteenpäin pohkeesti kohti estettä, eikä lähestymisiä liian lähelle esteitä, mitä olemme taas Antin treeneissä tehneet aika paljon viime aikoina.


Toivoin kuitenkin, että seuraavana päivänä Dee olisi ollut jo vähän rauhoittuneempi, mutta väärässä jouduin myöntämään olevani. Kova tuuli ja erilaiset työvälineet, laitteet, liehuvia liinoja jne. oleva piha täynnä odottellessamme maneesiin pääsyä oli tällä kertaa liikaa Deelle ja se avopuolisoni talutuksessa hypähti pelästyessään taaksepäin erään jos toisenkin kerran, ja yhdellä nykäisyllä meidän "pyhät" Dyonin suitset levisivät palasiksi - kyllä, nahka repesi poikki poskihihnasta niin, että kuolaimet tippuivat suussa. Siinä Dee hetken oli aivan paniikissa loikkimassa ties mihin, mutta onneksi jähmettyi lopulta paikoilleen, ja juostiin hakemaan trailerista riimu päähän äkkiä, että saadaan hevonen jotenkin takaisin kiinni. Sen jälkeen ihmeteltiin suitsia, miten ne voikin noin pienestä mennä palasiksi... kun kuitenkaan ei ole kyse mistään halpissuitsista, ja näitä on oikeasti käytetty säästeliästi ja hoidettu joka käytön jälkeen asianmukaisesti. Voiko enää päivä huonommin alkaa, kun luotto- ja suosikkimerkkini Dyonkin pettää näin? :/ *huokaus*

Ja vastaus kysymykseen: kyllä voi. Saatiin lainaksi suitset valmennusta varten ja juuri, kun olimme ne saaneet puettua hevoselle päälle ja lähdettyäni katsomaan sisään maneesiin, mikä edeltävän ryhmän tilanne on, alkoi taas tapahtua. Oven sulkemisesta meni tuskin minuuttiakaan, kun kuulen mieheni huutoa pihalta ja pamahdin samantein sydän kurkussa takaisin ulos katsomaan mitä tapahtuu. Tuuli oli kaatanut juuri Deen nenän edessä roskapönttöjä ison kasan, jossa samalla työmieheltä tippui metalliputket parin metrin päässä aiheuttaen hirmuisen ryminän. Samaan aikaan maneesin takaa tuli toisesta suunnasta perävaunullinen rekka ja Dee hyppää kynttilänä pystyyn kauhusta rekan nokan edessä, kun joka suunnasta tulee kaikkea. Rekan kuljettajalla oli onneksi tilannetaju hallussa, sillä hän samantein pysäytti ja sammutti kulkuneuvon. Voi venäjä, miten se on nyt alkanut noin pelkäämään - ihan kaikkea???

Yritä nyt siinä sitten nollata tilanteen oman pään sisällä. Hoin vain: "älä anna tämän vaikuttaa tulevaan tuntiin, nollaa ajatukset, nollaa ajatukset...", sillä oma hermostuminen nyt tässä vaiheessa ei auttaisi asiaa ollenkaan, saatika hevosta rauhoittumaan.


Edeltävän päivän neuvoa muistellen yritin lähteä alusta asti enemmän rasastamaan eteenpäin. Mutta kun katsoin videolta jälkikäteen valmennuksen, ymmärrän täysin miksi Piia pyysi kerta toisensa jälkeen lisää laukkaa ja vielä kerran lisää laukkaa. Koska eihän me laukattu ollenkaan! Miten tämä onkaan voinut kääntyä näin päälaelleen? En olisi vielä vuosi sitten uskonut, että tämän hevosen kanssa olisi ongelma, ettei edetä eteenpäin riittävästi. Toki tietenkin jalasta eteenpäin liikkuminen on täysin eriasia, kuin se, että hevonen juoksee ratsastajan alta vauhdilla eteenpäin...

Toinen asia, mitä olemme jo sileällä saaneet paremmalle tolalle, on tuo muoto. Se on aivan liian lyhyt kuitenkin aina estetreenissä, etenkin jos hevonen pääsee jännittyneeksi. Minun pitää uskaltaa antaa ohjaa siltikin ja lähteä hakemaan sitä tuntumaa uudestaan pidemmällä ohjalla. Hevosen jännittyessä se on kuitenkin äärimmäisen haastavaa. Tulee sellainen olo, että hevonen käpertyy itse nippuun mun syliin ja minun on etsittävä sieltä se tuntuma, minkä se tarjoaa. Jos annan ohjaa, ei muodolle tapahdu mitään, mutta sen sijaan ohjat roikkuvat kuin pyykkinarut ja näin ei ole enää tuntumaa ollenkaan. Tässä vaiheessa pitäisikin siis uskaltaa ratsastaa lisää jalasta eteen. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon tekee mieli heittää ohjaa pois ja antaa jalkaa hevoselle, joka  on kaiken aikaa sen oloinen, että se on valmis sinkoamaan ihan mihin tahansa ilman suuntaan... Mutta se on vain tehtävä, jotta tästä oravanpyörästä nyt päästäisiin. Piialta tuli kaikissa väleissä muistusuta tästä, että uskallan työntää nenää eteen, ratsastaa jalasta eteen, kaulaa pidemmäksi. Kyllä se auttoi. Viimeaikoina olemmekin liikaa vain keskittyneet siihen takaisin tulemiseen, lyhentämiseen, kokoamiseen ja kiinni ottamiseen.


Kaikesta huolimatta toinen päivä sujui jo vähän paremmin. Kahdelle esteelle tuli kielto, toinen oli samanlaista hevosen spookailua, toinen oli isommalle punaiselle okserille nyppiminen aivan esteen pohjaan lähestymisessä, josta hevonen lähti vielä kyllä hyppyyn ja pääsi puhtaasti ylikin, mutta joutui tekemään niin paljon oman mogani vuoksi töitä, että seuraavalla lähestymisellä samaiselle esteelle hevonen halusi antaa palutteen itselleni tuosta lähestymisestä ja pysähtyi. Sen jälkeen pääsin onneksi korjaamaan ja samalla rohkaisemaan hevosta. Paikat sinällään pystyin nyt ratsastamaan paljon helpommin, kun oli edes sen piirun verran ajatusta enemmän laukkaa eteenpäin. Kyllä se niin vain on, että jos sitä kunnon laukkaa ei ole, ja hevonen ei ole pohkeen edessä, niin etäisyyden näkeminen on todella vaikeaa! Kun laukka on kunnossa, tai edes vähän sinne päin, niin kaikki alkaa sujumaan enemmän kuin itsestään.


Juuri, kun oli lähtenyt suht kivasti hevonen jo rentoutumaan, tuli maneesin päätyyn huomioliivillinen sähkömies asentamaan jotain maneesin laidalle. Tuo keltainen huomioliivi tosiaan herätti totaalisesti Deen huomion ja se oli taas hetken päästä super jännittynyt, ja yhden esteen jälkeen laskeutumisessa olisi ollut hyvät mahdollisuudet taas erkaantua ratsastaja hevosestaan. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt - nyt ei saisi kyllä tippua kovin pian uudestaan tuon selän takia.

Saatiin rata kuitenkin loppuun ja jätettiin hyppääminen siihen ja sain jatkaa loppuajan töitä pyörien sähkömiehen sijaitsevassa päädyssä laukassa, jotta saan hevosen rennosti ohittamaan kohdan.


Edistystä saatiin toisena päivänä tehtyä ensimmäiseen päivään verrattuna ja Piia sanoikin, että nyt alkoi taas hevosessa näkyä imua esteelle. Itseäni kuitenkin ihmetyttää, että mistä tuo johtuu tuo hevosen jatkuvasti ajan mittaan kasvava pelko kaikkeen ympäristöön? Tästä olen tehnyt huomiota ihan kotona ratsastaessa - tuntuu, että enenevissä määrin hevonen on säikympi kaiken aikaa kuin koskaan aikaisemmin, vaikka ainahan tuo on ollut herkkä ulkoisille ärsykkeille. Eniten se katsoo edelleen erilaisia värejä ja sävyeroja. Jo pelkästään maastossa maanpinnassa tapahtuva "sävyero" maamateriaalissa saa hevosen suunniltaan. Heijastinliivilliset hevoset ja ihmiset ovat kammottavia, värikkäät esteet kamalia. Nyt sitten sattuneista syistä myös enemmän ohi tai kohti ajavat autot aiheuttavat liikaa jännitystä. Onko tämä opittua käytöstä ja monien sattumusten sarjan summa? Vai jotain muuta?

Alla video kahden päivän Pantsun treeneistä. Ensimmäisenä päivänä siis myös suoritettiin kokonainen rata, mutta halusin nyt tiivistää ja vähän ns. "korostaa" ongelmia laittamalla vain epäonnistumisia/kieltoja. Toisena päivänä kieltoja tuli vain ne kaksi, joten sinällään voi olla ihan tyytyväinen lopputulokseen - saimme asioita parannettua ja ratkottua. Kokonaistilanteeseemme en ole tyytyväinen ja siihen haluan löytää ratkaisun, vaatii se sitten mitä tahansa.




Ihan ensiksi haluan poissulkea ajatuksen, että hevonen olisi nyt kuitenkin jostain kipeä. Vatsa on hoidettu nyt kuntoon, sen voi jättää kokonaan pois laskuista. Mutta voisiko vatsahaavan alunalkujaankin aiheuttaa jokin kipu? Jalat ovat tutkittu ja kuvattu moneen moneen kertaan, ja siinä asiassa voi onnekseni todeta, että tämän hevosen jalat ovat rautaa. Sen sijaan olen aina hokenut Deen selän ongelmalliseksi, ja aina jotenkin yhdistänyt selän jumiutumisen siihen, kun vatsa alkaa oireilemaan. Mutta mitäs jos se olisikin toisin päin? Eli vatsahaava uusiutuisikin siitä, että hevoselle on selässä jotain vikaa? Aihetta tähänkin epäilyyn on, sillä Hollannissa Dee mm. meni ympäri hevosautossa ja satutti itsensä ja oikean lonkkansa siinä rytäkässä. Kuviteltiin selviävämme säikähdyksellä, mutta selvittiinkö oikeasti... selkää tuolla ei ole koskaan tutkittu sen enempää tarkemmin. 

Toinen mitä mietin on tuo sen pari vuotta sitten haavoittunut silmä. Oireileeko se jotenkin ja näkeekö se sillä jotenkin kummallisesti, tai jopa huonosti? Tämä selittäisi sen, että hevonen on ihan ääriherkkä erilaisille väreille ja sävyjen tuijottamiselle. Ulkoisesti silmässä en näe omalla silmällä mitään muutosta, eikä hevonen sitä mitenkään siristele, mikä olisi mm. merkki kivusta.


Oli mikä oli, nyt haluan ainakin poissulkea nämä ajatukset. Jos mitään ei löydy, on syytä vain todeta, että olemme vain moganneet riittävän monta kertaa ja hevosen itseluottamus on mennyt ja sitä täytyy rakentaa takaisin. Ja jokatapauksessa sen itseluottamusta täytyy lähteä rakentamaan takaisin ennemmin tai myöhemmin. Luovuttaa en meinaa ja tiedän, että tästäkin selvitään. Itseasiassa, vaikka tilanne on kaikekseltaan tottakai ikävä, niin se on samanaikaisesti äärimmäisen mielenkiintoinen, johon haluan löytää ratkaisun. Sen jälkeen voin taas todeta oppineeni lisää hevosista ja ratsastamisesta.

Tällä hetkellä asiaa lähdimme ratkomaan niin, että sain eläinlääkäriltä kipulääkekuurin, jonka syötän vatsansuojalääkkeen kanssa saman aikaisesti (jotta vatsa ei ärsyynny tästä kipulääkkeestä). Jos hevosen käytös muuttuu, sen ratsastettavuus ja kaikki tämä käytös muuttuu jotenkin radigaalisti, voin olla varma, että kipu on syy mikä aiheuttaa tämän käytöksen. Siinä tapauksessa kivun syytä lähdemme selvittämään. Jos mikään ei muutu sen kummemmin, aloitetaan intensiivinen treeni ja aletaan käymään tiuhaan muilla talleilla treenaamassa, jotta hevoselle tulee taas uusistakin maisemista sellainen hyvä rutiini. Hyppyjä otetaan mahdollisimman paljon, enimmäkseen jatkaen pienillä esteillä, välillä korottaen toki ja sitä kautta saadaan varmuutta. Erityisesti pitää siinä vaiheessa muistaa nuo Piian sanat: Ratsasta jalasta eteen!

Kiitos postauksen kuvista Taru Arolalle!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kiitos Iita


Nyt olet vapaa, mukana tuulen
Saat kulkea rajalla ajattomuuden
Olet kimallus tähden, pilven lento
Olet kasteisen aamun pisara hento
Et ole poissa vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun
Ja jokaisen illan myötä
toivotat meille kaikille hyvää yötä.

Kiitos Iitalle, kiitos hienon tamman tuntemisesta ja kaikista jättämistäsi maailman kauneimmista varsoista. Kivuttomia hienoja laukkoja upealle hevoselle vihreämmille laitumille.

Olita NLD s. 1.3.1996 - † 27.11.2015

lauantai 21. marraskuuta 2015

Koulutreenit jatkukoon - Nipsun kouluvalmennnus pvä 1

Tällä viikolla olen taas päässyt hevosen selkään. Viime viikko menikin oikeastaan selkäni takapakkia hoidellessa. Pari ensimmäistä päivää pienen tapaturman jälkeen se oli todella kipeä, mutta onneksi kivut helpottuivat sen jälkee aika nopeasti, ja nyt päästiin taas jatkamaan siitä mihin jäätiin.

Tai ei ehkä ihan, sillä en saanut Deelle kipupäivieni ajaksi ratsastajaa ja päätin sitten, että se saa kävellä, juosta liinan päässä ja tarhailla pääosin. Sunnuntaina se pääsi hoitajan kanssa maastoilemaan, ja oli ollut jälleen aika reipas, mutta ihan hallinnassa kuitenkin. Maanantaina oli Antin treenit, josta ei valitettavasti ole mitään materiaalia. Tehtiin taas paljon tekniikkahommia, paljon kaarevia teitä, vinolähestymisiä, innaria, kavaletteja jne. Dee oli super super villi - se ei meinannut pysyä nahoissaan. Kyllä edeltävä kevyt viikko näkyi ja tuntui vähän liiankin hyvin. Ei saatu kyllä samallaista rentoa meininkiä aikaiseksi, mitä edeltävällä hyppykerralla, mutta toisaalta oli kivaa, että se oli noin imemässä nyt esteille. Se halu mennä kohti estettä on aina parempi, kuin se, että se jää vähän tyhjäksi ja sitä saa kannustaa.


Pitkästä aikaa päästiin sitten tiistaina Nipsun silmien alle. Viime kerrasta onkin varmaan joku puolivuotta aikaa, koska viime treenipätkällä en päässyt itse osallistumaan selkäni vuoksi.

Nipsu kyseli meidän menoa ja meininkiä alkuun ja kerroin, että vauhtia taas piisaa. Eli se Deen kanssa olevat ikuisuusongelmat: odottaminen, odottaminen ja vielä kerran odottaminen - ja nimenomaan se odottamisen uupuminen. En voi lähettää esimerkiksi sitä eteenpäin ilman, etteikö se juoksisi sen jälkeen jo alta ja "jarrutusmatka" venyisi useisiin kymmeniin metreihin. Tähänhän se meidän parin viikon takainen kouluratatkin kosahti, kun piti ensimmäisen kerran laukassa vähän päästää eteenpäin, niin eihän se sieltä enää takas tullut ja koko laukkaohjelma pipariksi. Samat ongelmat esteillä. Jos annan hevosen edetä, en saa sitä enää helposti kiinni. Laukassa sen kokoamiskyky ja voima ei vaan selkeästi vieläkään ole kovin vahvaa, joten sitä täytyy nyt vaan itsepintaisesti treenata ja vahvistaa pikkuhiljaa. Kokoaminen ei ole ollut koskaan Deen vahvin puoli ja en ehkä ole itsekään osannut opettaa sitä alusta asti oikeaan suuntaan.

Aluksi tehtiin ravissa ja käynnissä pitkään töitä siirtymisien kanssa. Käynnissä piti tehdä niin hidasta ja pientä käyntiä, kuin suinkin. Minun piti itse pyytää hevoselta jokaista askelta eteenpäin ja hevosen odottaa jokaista pyyntöäni ottaa se askel eteenpäin. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta erittäin hankalaa tämän hevosen kanssa. Ravissa sama juttu. Jos hevonen lähtee juoksemaan, teen samantein pidätteen, mutta muistan hellittää hevosen reagoidessa oikein - silläkin uhalla, että se heti hellityksestäni lähtee taas itsenäisesti alta eteenpäin. Sitten täytyy vain korjata uudestaan, mutta en saa tehdä sitä, mitä nyt teen, että jään pitelemään sitä pitkäksi ajaksi peläten, että kun hellitän - hevonen karkaa alta. Täytyy muistaa siis aina aina aina se myötäys, ja näiden toistojen kautta hevonenkin pikkuhiljaa vahvistuu ajatukseltaan siitä, että sen halutaan odottavan.

Laukan sisällä tehtiin siirtymisiä. Näihin tarvitaankin paljon apua, sillä laukassa tämä meidän ongelma näköjään korostuu eniten ja näin ollaan sitten myös siellä esteiden seassa pulassa. Minun piti lähettä Dee pitkillä sivuilla eteenpäin, ja alkuun pysäyttää se pitkän sivun loppuun ja jos se painoi vasten kättä, otettiin pari askelta peruutusta ja taas uusi laukannosto. Näissä Deellä ei meinannut kärsivällisyys yhtään riittää. Se ei pysty vaan ymmärtämään, että kun se kerran saa kiihdyttää eteenpäin, että sen jälkeen sen pitääkin jo pysähtyä - saati peruuttaa. Mutta kun hevonen alkoi näiden pysähdysten ansiosta jo odottamaan, niin jatkettiinkin vain siitä, että kokosin pitkän sivun päässä laukkaa.

Hirmu hankalaa, mutta Nipsulla on aina niin kiva tyyli opettaa - näissä valmennuksissa ei tarvitse pelätä epäonnistumista, koska valmentaja on aina valmis kertomaan erilaisia neuvoja asioiden korjaamiseen ja palautteen saa heti pienestäkin puolikkaasta askeleesta tai liikkeestä oikeaan suuntaan. Vaaditaan paljon ja mennään usein mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta valmentajalla on hyvä ote ainakin minuun rohkaista kokeilemaan jotain uutta ja epämukavan oloista asiaa, koska on lupa epäonnistua uudestaan ja uudestaan, kunnes huomaakin, että on taas tajunnut jotain uutta ja hevonen on taas asteen verran parempi. Koukuttavaa! Dee on ainakin tuon odottamisen suhteen mennyt kaikesta huolimatta tämän vuoden puolella hirveästi parempaan suuntaan. Samalla olemme saaneet sen liikkeeseen enemmän elastisuutta ja muutenkin paljon apua hevosen notkistamiseen, joka vaikuttaa suuresti hevosen hypyn laatuunkin jo.

Tein pienen videon 17. pvä tiistain treenistä, jossa näkyy hyvin miten hevonen sen odottamisen kautta alkaa liikkumaankin paljon rennommin, luottavaisemmin ja paremmassa tasapainossa. Sekä laukassa, että ravissa tuon pystyy näkemään hyvin.



Eihän tämä ole vielä tietenkään lähelläkään sitä, miltä sen kuuluisi näyttää, mutta meidän menoa pidempään seuranneet tietävät mistä ollaan lähdetty, ja kuinka pohjalla olemme välillä käyneet ja miten paljon kehitystä siitä on tapahtunut. Siitä kehityksestä olen niin iloinen, ja se antaa aina lisää motivaatiota treenata jatkossakin huolellisemmin ja enemmän!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Reilun 5kk ikäinen Torsti


Vihdoin sain otettua Torsistakin kuvia enemmän. Tuntuu, että mitä pidemmälle tästä tämä talvi menee, niin vaikeampaa on löytää hyvää ajankohtaa kuvaamiselle. Sunnuntaina oli kuitenkin tarjolla jopa vähän aurngon paistetta, joten kannatti ottaa aamulla kamera mukaan reissuun.

Torsti on nyt iältään 5kk ja 10 päivää. Ja yhtäkkiä taas ihan super takakorkea ja muutenkin vähän jo hassun näköisessä kasvuvaiheessa paksuine talviturkkineen. Tällä hetkellä ei siis olla kauhean kiiltokuvamaisessa kuosissa, mutta se on varsin normaalia. Ehkä seuraavan kerran alkaa näkemään kauniita linjoja ja piirteitä kun tyyppi täyttää 2,5 vuotta? Tosin Dee on ollut varsana läpi kasvukauden hyvin tasaisesti kasvava varsa, ja näin ollen myöskin aika sievä kaikissa ikävaiheissa. Tuntuu, ettei sillä koskaan ollut varsinaisia kasvupyrähdyksiä - ei se koskaan näyttänyt erityisen takakorkealta tai muutenkaan hasuun malliselta. Se on aina näyttänyt sievältä pieneltä hevoselta, jolle sentit kasvoivat salakavalasti huomaamatta. Toisin näyttäisi olevan pikku-Torstin kohdalla, vaikka ei sillä - voisi se paljon rumemmaltakin tällä hetkellä jo näyttää.


Viikko takaperin perjantaina tunnistaja kävi tunnistamassa ja tekemässä Torstin papereita kuntoon. Samalla se mikrosirun kaulaansa, sekä siltä otettiin verikoe. Onpa ihanaa, että se on tässä(kin) suhteessa vähän fiksumpi, kuin isoveikkansa, eikä ollut moksiskaan piikeistä. Siinä se seistä nökötti ja antoi hienosti vieraan ihmisen tuikata pariin otteeseen piikkiä itseensä - Deen kohdallahan ensinnäkin ensimmäiset rokotukset sössittiin niin pahasti eläinlääkärin toimesta, että siitä pikkikammosta ei olla tähän päiväänkään mennessä toivuttu. Silloin samoihin aikoihin myöskään mikrosirua ei saatu laitettua sille, koska 6kk ikäinen varsa käveli sanan mukaisesti pitkin seiniä aivan vauhkona. Mikrosirun Dee sai lopulta 2 -vuotis keväällä, jolloin se oli lähdössä Hollantiin ja näin ollen siru oli pakko asentaa. Se operaatio vaatikin pakkopilttuun, itseni, pari raavasta miestä pitämään päätä paikoillaan ja tietenkin eläilääkärin tuikkaamaan mikrosirun paikalleen... huoh. En haluaisi parjata sinua Dee, mutta Torstin myötä minulle alkaa vihdoin valjeta, kuinka paljon helpommallakin asiat voivat mennä.... :)


Torsti tunnistettiin odotetusti niinkin arkiseksi väriksi, kuin tummanpunaruunikoksi läsillä. Läsiin kuulemma vaaditaan, että se on keskikohdasta vähintään noin kolmen sormen levyinen. Myös kolme pitkää tennissukkaa merkattiin ja tunnistaja totesikin, että yhden sukan veikari on tainnut hukata jonnekin :) 

Kavioista ja jalkasennoista, sekä niiden kehittymisistä olen vähän huolehtinut kaiken aikaa. Onneksi apua ja neuvoa on hyvinkin lähellä, kun Torstin emän isäntäperheestä löytyy omasta takaa kengittäjä. Hirmu luksusta, minulle - varsin rasittavaa varmaan kengittäjälle, kun kyselen joka toisella kerralla, että "mitä mieltä olet kavioista nyt, entä nyt, entä nyt...". Mutta tosiasiahan se on, että jos jotain jalka-asentoihin liittyvää haluaa korjata, niin se aika on ollut nyt, joten tällainen apu on ollut kyllä korvaamatonta. Muistan, etten edes osannut murehtia Deen kohdalla aikanani näitä asioita, mutta onnekseni Deellä on ihan mielettömän suorat jalat ja hyvät kaviot olleet aina! Siitäkin huolimatta, että emällä ei ehkä niinkään ja isänsäkin hyväksyminen FWB -kantakirjaan estyi aikanaan mm. kavioiden mallista johtuvasta lausunnosta. Siksi Dee rekisteröitiinkin Hollantiin KWPN -kantakirjaan, koska sinne sen isällä on jalostuslupa sekä emä Iita tietenkin saman kantakirjan edustajana täytti polveutumisvaatimukset.
Nyt, vaikka ei paperit hevosta tee suuntaan eikä toiseen, on kuitenkin mukavaa, että Torsti pääsee Suomalaisiin kirjoihin, ja näin ollen myös osallistumisoikeuden moniin nuorten hevosten karkeloihinkin.


Takakorkeudestaan huolimatta Torsti muuten liikkuu ihan super hienosti - etenkin sen ravia jaksan ihmetellä! Se ihan leijuu, kun se väläyttelee raviaskelia, ja sillä on todella hyvä nivelten käyttö siinä. Onneksi se osaa myös laukatakin, joten on oletettavaa, että sillä on mahdollisuuksia joskus tulevaisuudessa päästä esteeltä toiselle ;) Mutta vaikka aina sanotaan, ettei estehevosen tarvitse liikkua sen kummemmin, kunhan sillä on hyvä laukka (ja niinhän se oikeasti onkin), niin en pistä siltikään pahakseni, että tämä varsa kykenee liikkumaan hyvin noin yleisesti kaikissa askellajeissa.

Muutenkin tyyppi on edelleen virkeä ja energinen, mutta varsin gentleman - enää se ei ole kiinni hupuissa ja kaikessa muussa hampaillaan. Se myös osaa hienosti toimia talutuksessa löysällä narulla ja on kuulemma hirmu fiksusti kiinni aina aamuisin käytävällä, jos tarvitsee loimittee sitä. Iltaisin se painelee jo suoraan omaan karsinaansa, joten vieroitus on edennyt ihan mukavasti. Kohta onkin edessä koko vieroitus ja sitä silmällä pitäen Torsti pääsi tänään myös tervehtimään lähemmin nuorinta isoveljeään - Iitan ja Riston 2014 kesänä syntynyttä rakkauslasta "Ranea". Rane tulee olemaan Torstin tuleva bestis :) Ja siitä sitten pikkuhiljaa varmaan Torsti pääsee siirtymään myös isojen poikien laumaan mukaan.


Aika menee jotenkin niin tavattoman äkkiä. Kohta on jo joulu, sen jälkeen alkaa uusi vuosi ja Torstia voikin jo siinä vaiheessa kutsua vuosikkaaksi - oho. Pikkuvarsa ei olekaan siis enää sen jälkeen ihan pikkuvarsa. Mutta on tämä maitovarsa-aika ollut mukavaa aikaa, ja antoisaa seurattavaa. Myöskin kiva, että nyt Torstin kohdalla on tullut ikuistettua sen kasvun ja kehityksen vaiheita hyvin ahkerasti. Deen kohdalla ei niin ahkerasti ja se harmittaa vähän. Onneksi on kuitenkin siitäkin edes jotain kuvia muistona, mutta olisihan se ollut kiva juttu nyt, että olisi tullut jo Deen aikana kirjoitettua vaikka blogia tai edes jotain päiväkirjaa varsa-arjesta kuvineen ja videoineen.


Alla vielä kuvia tilanteesta, kun Torsti tapaa ensimmäistä kertaa läheisesti jonkun muunkin hevoskaverin, kuin oman emänsä tai tarhatäti Mimmin. Rane ja Torsti tutustui toisiinsa hyvin hienovaraisesti - Torsti oli heti auliisti alistumassa vanhemmalle veljelleen ja Rane vain haisteli toista kauttaaltaa, ja meni sen jälkeen syömään. :) Varsin herrasmiesmäistä porukkaa siis nämä nuoremmat Iitan jälkeläiset selkeästi!

 Tuoreet kaverukset <3 :)

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hammashuoltoa

Koen, etten ole koskaan saanut Deen hampaita ja suuta tarkastettua oikein osaavalla siihen erikoistuneella eläinlääkärillä. Varsa-aikoina Deen suun tutki ja hoiti usein kyllä siihen varsin pätevä eläinlääkäri, sudenhammaskin poistettiin keväällä 2010 Deen ollessa kaksivuotias ja lähdössä ensimmäistä kertaa Hollantiin. Silloin on aina saanut palautetta, että Deen hammaskalustossa ei ole ollut mitään poikkeavaa tai huomautettavaa - kaikki purennasta lähtien ok.

Suun tarkistusta vuonna 2013, jolloin oli paaaaljon ongelmia niin suun kuin monen muunkin kanssa

Mutta myöhemmin ratsastusikäisenä sitä on tullut monetkin kerrat mietittyä, että onko kaikki kuitenkaan ihan ok. Tottakai on ollut 2,5-4 -vuotis aikoihin joutunut ottamaan huomioon maitohampaiden vaihtumisen pysyviin. Deellä hampaita vaihtui paljon kolmevuotiskesällä erityisesti. Dee on super herkkä suustaan, välillä vähän hankala. Mutta kun se on hyvän tuntuinen ja sen saa luottamaan käteen, niin se on ihan fantastinen ratsastaessa - kevyt ja rauhallinen! Dee on ollut todella iso opettaja sille, että olen löytänyt käteenä ja kädestä lähteviin apuihini kaiken aikaa lisää pehmeyttä, vakautta ja rentoutta, koska se siitä huomaa hyvin nopeasti, ettei se ole tyytyväinen tarjottuun tuntumaan, jos se on esimerkiksi liian staattinen, jäykkä, terävä jne. Tämä näkyy juuri siinä, että se ei esimerkiksi lähde pyörittämään laukkaa kovinkaan rennosti, ja silloin se ei nosta laukkaa jopa ollenkaan, jos se kokee tuntuman todella ahdistavaksi.

Myöhemmin olen käyttänyt hammastarkastuksiin kahta helposti saatavilla olevaa pätevän oloista lääkäriä. Toiselta heistä en ole koskaan saanut kommenttia mistään poikkeavasta - raspausväliksi on kuulemma riittänyt vuosi. Raspausta on tehty, eli hampaiden terävöitymisiä on tasattu ja that's it. Toiselta lääkäriltä, joka raspasi Deen kahteen otteeseen, sain toisella raspauskerralla puolen vuoden raspausvälin jälkeen kommenttia, että Deellä on aaltopurentaa hampaissa. Tämä kommentti tuli siis ensimmäisen kerran Deen ollessa siirtynyt jo kuusivuotiaaksi... hämmentävää. Tämän jälkeen kävimme puolen vuoden päästä jälleen edeltävällä eläinlääkärillä klinikkakäynnin yhteydessä tarkastuttamassa suun. Jälleen ei kuulemma mitään poikkeavaa, ei aaltopurentaa... Ja vuosi seuraavaan tarkastukseen olisi ihan ok. Tunti ristiriitaiselta. Mietin jo tuolloin, että haluan näyttää Deen suun ensimmäistä kertaa ikinä Suomessa hammasspesialistiksikin kutsutun Jukka Holopaiselle. Haluan kuulla nyt tämä kaiken jälkeen, mitä hänellä on sanottavaa siitä.

Dee on kyllä ihme kyllä tuntunut todella hyvältä viime vuoden suustaan, ja parantunut kaikenaikaa! Mutta edelleen tiettyjä ongelmia tämänkin suhteen on, jotka yhdistän suuhun. Olen kuitenkin ollut rauhallisin mielin, sillä Dee on syönyt hyvällä ruokahalulla ja reippaasti heinää kaikenaikaa, eikä siis varsinaisia syömistä vaikeuttavia ongelmia hampaissa ole ollut koskaan havaittavissa. Sanotaankin, että hevonen näyttää suun kiputilat erittäin epämääräisesti ja joskus niitä on vaikea huomata lainkaan. Kuitenkin ehkä perusoireet, mitkä voi yhdistää heti suuongelmiin on kaikenlainen hidas ja varovainen syöminen, heinätuppojen sylkeminen, heinän "liottelu" vesikupissa, laihtuminen, kiukkuisuus syödessä, suun aukominen syödessä, pään ravistelu syödessä... Suu on hevosen ensimmäinen "kanava" ruuansulatuksessa ja kun on ollut näitä vatsaongelmiakin tässä viime vuosina ihan kiitettävästi, niin tottakai suun kunto on pistänyt mietityttämään vaikka hoitavien eläinlääkärien ohjeiden mukaan olen tähänkin mennessä mennyt.

Hevosen suussa on yhteensä maksimissaan 44 hammasta: ylä- ja alaleuoissa on molemmissa 6 hammasta, 2 kulmahammasta (yleensä näkyvissä vain oreilla ja ruunilla), mahdollisesti 2 sudenhammasta (yleensä vain yläleuassa) ja 6 poskihammasta molemmin puolin ylhäällä ja alhaalla. Yläposkihampaat ovat leveämpiä, kuin alaposkihampaat.


Deellä on aikaisemmin ollut herkästi aukeavat suupielet. Sen suupielet aukenivat ensimmäistä kertaa kunnolla Hollannissa ollessaan treenissä viisivuotiskeväällä. Sen jälkeen suupielet ovat olleet ongelmalliset. Suitsitukseen ja kuolaimiin on joutunut erityisesti kiinnättämään huomiota. Deellä on hyvin ahdas ja pieni suu, sinne ei voi ihan mitä tahansa paksuista kuolainta laittaa, mutta liian kapeat kuolaimet aiheuttavat herkästi ns. "painevauriota" suupieliin, jonka jälkeen ne myös helposti lähtevät aukeamaan. Deellä on myös herkkyyttä erilaisille kuolainmateriaaleille ja tällä hetkellä ainut sopiva materiaali on Sprengerin valmistama aurigan -materiaali. Tällä hetkellä ei siis muita kuolaimia meillä käytössä olekaan, lukuunottamatta hackamorea. Suupielet olen saanut vasta tänä vuonna voimaan paremmin, kun löysin vihdoin Deen suulle sopivan kuolaimen Sprengerin Dynamic RS -mallistosta. Kyseinen nivelkuolain on anatomisesti muotoiltu, eli siinä kuolain on muotoiltu kaarevaan muotoon, jolloin se tuottaa pehmeämmän paineen ylipäätään suuhun ja sopii muotoilunsa ansiosta parhaiten. Meillä on myös saman sarjan kolmipala, mutta sillä Dee on selkeästi rauhattomampi ja huonompi, kuin tällä nivelellä - ihme kyllä.

Sprengerin Dynamic RS -nivelkuolain auriganilla

Suitsitukseen muuten on joutunut nimenomaan turpahihnoihin kiinnittämään huomiota. Alaturpahihna on ehdottomasti "ei ei" tämän hevosen kanssa, vaikka sitä monet valmentajat aina minulle haluavat tuputtaakin, koska Dee on ajoittain tosiaan herkän suunsa takia vähän rauhaton. Mutta se rauhoittuu kädelle kyllä, kunhan sen saa rentoutumaan ja luottamaan. Alaturpahihnalla estäessä hevosen suun kanssa pelaamista en saa hevosta ikinä rentoutumaan ja ongelma pysyy kaikenaikaa, vaikka näkyvästi suulla pelaaminen ehkä vähän pienenisikin.

Varsinaisen turpahihnan kanssa on joutunut miettimään sen sijaintia - ilman turpahihnaa ratsastaessa Dee ei ole taas kovin luottavaisen oloinen käteen - olen jotenkin järkeillyt tämän sillä, että turpahihna antaa jollain muotoa tukea hevoselle silloin, kun ratsastaja tekee pidätteen esimerkiksi... Turpahihna on kuitenkin oltava melko ylhäällä, jotta kuolain ja turpahihna eivät litistäisi poskia poskihamapaiden väliin. Tämän tajusin vasta Deen viisivuotiskesän lopulla, kun se posket olivat aivan "haavoittuneet" tästä ja jonka vuoksi hevonen oli todella haluton ottamaan pidätteitä vastaan. Nyt mietittynä reaktio on ihan luonnollisesti selvä, mutta ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, eikä siitä kukaan ammattilainenkaan koskaan edes ehdottanut.

Muita turpahihnoja, joilla Dee on rento ja tyytyväinen, on remonttiturpahihna. Sillä se onkin erityisen hyvä sileällä - saan hyvän kontaktin ja hevonen rentoutuu parhaiten tuntumalle, mutta esteillä pelkään sen vaikuttavan hevosen hapenottokykyyn sijaintinsa vuoksi, vaikka hihnan pidänkin aina niin löysällä, että sinne mahtuu neljä sormea väliin. Jonkin verran remonttiturpahihnaa käytin hyppäämisessä yhdessä vaiheessa, mutta myöhemmin olen todennut esteille perusturpahihnan ilman alaturpahihnaa parhaimmaksi vaihtoehdoksi kaikenkaikkiaan.
Turpahihnoja en koskaan laita normaaliin tapaan "kireälle", mihin yleistäen on totuttu. Parhaimmaksi kireydeksi olen todennut, kun turpahihnojen väliin mahtuu vähintään se neljä sormea, ellei jopa koko kämmen. Kummallista kyllä, tällä löysän turpahihnan olemassa ololla ja turpahihnattomuudella hevosessa on selkeä ero tyytyväisyyden kanssa.


Kaikki tämä vaikuttaa suun kuntoon ihan kauheasti. Ja itse tässäkin asiassa on saanut oppia kantapään kautta. Ja kokeilemalla oppii parhaiten, kun seuraa ja tunnustelee hevosta. Hevosissa tuntuu olevan myös paljon yksilöllisiä eroja, mm. suun rakenteen kanssa, joten kaikki ei toimi kaikille. Pääosin uskon siihen, että tietynlainen pehmeys ja mukavuus toimii pääsääntöisesti kaikilla hevosilla löytämään rentouden ohjastuntumalle ratsastajan kanssa ja siihen vaikuttaa myös suurelta osin varusteista riippumatta ratsastajan taito ja kyky vaikuttaa hevoseen tarvittavalla tavalla oikein.

Jutin tullessa keskiviikkona hoitamaan Deen suun sainkin todeta ilokseni, että haavaumilta ja muilta olemme päässeet eroon, vaikka hammaspiikkejä vähän löytyikin.
Sain myös varmistuksen siihen, että Deellä EI ole aaltopurentaa, vaan lievä yläpurenta, joka aiheuttaa tottakai epätasaisen kulumisen hammaspinnoilla. Myös toisella puolella oli pieniä ns. "tasoeroja", jotka ovat voineet vaikuttaa mm. siihen, kun Dee on aina vähän huonommin asettunut oikealle kuin vasemmalle sekä tietyllä tavalla kuulemma myös leuan liikerataan esimerkiksi syödessä. Suun Juti hoiti todella nopeasti ja seuraava hoitotoimenpide otetaan jo ensi keväällä toukokuun tienoilla, eli vuoden taukoa ei nyt pidetä.

Hammasoperaation jälkeen iltapäivällä Deen tullessa sisään tarhasta se ei alkanut syömään aluksi heinäänsä ollenkaan, eli suu oli vähän kipeä. Se on joskus rapausten jälkeen ollut kipeän oloinen suustaan, joten annoin nyt tälläkin kertaa sille antepsinia suojaamaan vatsaa, ettei sen kanssa nyt sitten mennä tämän johdosta takapakkia. Iltaan mennessä heinä oli alkanut paremmin ja paremmin maistumaan, vaikka vielä tänään torstaina huomasi, että verkosta heinä on nyt kulunut huomattavan paljon hitaammin.
Tänään ja loppuviikon hevosta liikutetaan vain hackamorella, jottei suuhun tarvitse laittaa mitään. Ensi viikolla sitten taas laitetaan normaalisti kuolain suuhun ja kokeillaan olisiko hevonen nyt vielä tytyväisempi suustaan.

Olin todella tyytyväinen tähän selkeään diagnoosiin, joka tuli kuin apteekin hyllyltä. Nyt tuntuu, että tämänkin myötä saadaan asioita taas Deen kohdalla parempaan suuntaan. Kyllä se niin vain on, että hammashuollossakin kannattaa käyttää siihen pätevää tai erikoistunutta eläinlääkäriä!

tiistai 10. marraskuuta 2015

Blogihaaste: hevoskesä 2015

Sopii hyvin nyt tähän harmaaseen talven alkuun lähteä muistelemaan viime kesää kesäkuvien kera - vaikka täytyy kyllä todeta, että tänä kesänä oli aika sateista... No mutta, kesä kuin kesä, on se silti ihanaa aikaa vuodesta! Etenkin viime kesä oli osaltani jotenkin tosi ihana ja ikimuistoinen jo monestakin syystä! Ja niitä asioita lähdetään nyt sitten muistelemaan. Kiitos Kavioliitossa -blogille haasteesta, johon minut haastettiin jo aikaa sitten - parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
HEVOSKESÄ 2015-haaste
1. Haasta mukaan 1-3 blogia
2. Valitse haasteeseen mukaan viisi (5) hevosaiheista kuvaa, jotka mielestäsi parhaiten kuvaavat kulunutta kesää. Voit kopioida yllä olevan haastelogon mukaan postaukseen
3. Linkitä mukaan haasteen antanut blogi

Tässä tulee minun 5 parhaiten kulunutta kesää kuvaavaa hevoskuvaa. Kaikki on kertaaleen täällä blogissa jo julkaistu, mutta nämä tuovat kivoja muistoja mieleen kesästä 2015 ja ylipäätään kesästä, jota haikailen jo aika kovasti. Olen niin kesäihminen henkeen ja vereen :)

Toukokuussa oli Deen syntymäpäivä ja tyyppi täytti jo 7 -vuotta. Ylä- ja alamäkiä jälleen koettu, mutta kaikki eletty aika on tämän hienon hevosen kanssa jotenkin niin ihanaa ja opettavaista. Elämäni hevonen<3

Tämän kesän tulen muistamaan ehdottomasti pääosin siitä, että hartaasti toivottu upea pikkuvarsa Torsti syntyi maailmaan! Minusta tuli myös ensimmäistä kertaa hevosen kasvattaja varsan syntymän myötä :)

Riston treenit sujuivat aina vaan nousujohteisesti ja tämän pienen ponin kanssa touhuaminen muistuu kesästä 2015 mieleen vahvasti, joten Risto ansaitsi tähän haasteeseen yhden kuvan itsestäänkin :) Tässä olemme Tuomarinkylän kilpailuissa.

Torsti on kasvanut ja komistunut hirmuista vauhtia koko kesän. Parhaat hetket onkin vietetty laitumen reunalla seuraten hevosten touhuja, pienen hassun orivarsan hölmöilyjä ja unelmoitu tulevia hienoja hetkiä tämän estelupauksen myötä... :)

Deen kanssa on ollut paljon vaikeuksia tänä vuonna kisoissa, mutta myös onnistumisia ja kehitystä on tapahtunut ihan hirveästi. Mieleen on painuneet erityisesti ratsastettavuuden parantuminen, Laaksolla ensimmäistä kertaa vesihaudan ylittäminen ja muutamat sijoitukset, jotka aina tottakai lämmittävät mieltä. Pääsääntöisesti en ole ollut oikein mihinkään kauden rataan täysin tyytyväinen, mutta monia asioita on saatu nyt ratkottua ja monien asioiden kanssa jatketaan työstämistä kohti ensi kesää ja kisoja!

Haastan mukaan seuraavat kolme blogia, joita myös aktiivisesti tulee seurattua ja luettua: