lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitos 2016, tervetuloa vuosi 2017

Kuvien © Suvililja Photography

Kulunut vuosi on ollut jälleen erilainen, kuin yksikään aikaisemmista. Kilpailulliset tavoitteet ja haaveet ratsastuksen saralla olemme saaneet jättää taka-alalle, mutta paljon muita arkisempia hyviä hetkiä on useita hevosten kanssa ja olen kehittynyt ratsastajana tämän vuoden aikana mielettömästi niin henkisesti kuin fyysisestikin - kiitos useiden erilaisten hevosten ja ponien, sekä heidän omistajien. 


Kuitenkin vuoden 2016 kohokohta on ollut kihlautuminen minulle maailman tärkeimmän ihmisen kanssa. <3 Kiitos kuluneesta vuodesta ja kaikista aikaisemmista yhteisistä vuosista rakkaalle avopuolisolleni! Meillä on vuosi toisensa perään aina yhtä kivaa ja viihdytään toistemme seurassa. Jos löydätte ikinä elämäänne ihmisen, kuka saa aina hymyilemään ja kenen seurassa voit olla aina oma itsesi, kenen kanssa unelmoida tulevasta ja toteuttaa niitä unelmia, tuette toisianne asiassa kuin asiassa ja voit luottaa häneen kuin kiveen - pidä tällaisesta ihmisestä kiinni ja hyvää huolta! Minun mielestäni rakkauden tärkein asia on toistensa kunnioitus. Kunnioitukseen kuuluu avoimuus, rehellisyys, kuunteleminen ja toisen arvostaminen.


Samanlainen kunnioitus pätee suhteeseen myös hevosien kanssa. Vain niin niiden kanssa voi päästä yhteistyöhön, johon liittyy mm. luottamus. Ilman luottamusta ei voi löytyä rentoutta. Ja ilman rentoutta ei ole oikeastaan mitään, mitä voisi yhdessä suorittaa tai tehdä onnistuneesti. En usko, että itse olen vielä koskaan päässyt tähän tilanteeseen hevosen kanssa täysin, mutta siinä minulla onkin kehitettävää itseni kanssa tuleville vuosille.


Jos koskaan olen luvannut yhtään mitään uuden vuoden lupauksia, niin tänään tällä hetkellä haluan luvata kehittää itseäni entisestään hevosien ja ihmissuhteiden saralla, joissa pyrin arvostamaan - myös itseäni - enemmän, kuin aikaisemmin.

Kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneesta vuodesta ja toivottavasti viihdytte tulevana vuotena jälleen minun ja hevosieni arjessa mukana! Onnea kaikille seuraavaan vuoteen! 
Tervetuloa vuosi 2017!

torstai 29. joulukuuta 2016

Hollanikkaan terveiset


Kohta 2 -vuotiaaksi kääntyvältä oripojalta Torstilta terveisiä. Hän voi edelleen oikein hyvin (ja paksusti) ja on kasvanut hurjasti. Sitä on aina niin kiva mennä katsomaan ja se on sellainen hyvän mielen kaveri. Tallinpitäjä jaksaa aina kehua varsan luonnetta ja käytöstä, kun sen kanssa kaikki hoitotoimenpiteet on toiminut ja sopinut ihan siitä asti, kun se sinne saapui. Mistä lie Torsti moisen herrasmiesmäisyyden on perinyt... Ja edelleen, kun sitä käytiin moikkaamassa, se oli todella seurallinen myös. Ihana tyyppi! Vaikkakin vähän rumassa kasvuvaiheessa, ja tuo sana "vähän" on oikeasti laimea kuvaus sille. ;) Jaksan kuitenkin uskoa, että kun Torsti oli niin hieno ja komea pikkumiehenä emänsä alla, että sitten joskus aikuisuuden kynnyksellä, kun suurin kasvu alkaa olla takanapäin, se komistuu taas.


Seuraavaa kertaa en ihan tiedä, millon käydään pikkukaveria katsomassa. Ensiksi oli vähän mielessä, että olisi jälleen kiva käydä seuraamassa KWPN -oripäivien tarjontaa, etenkin kun muutaman ystäväni varsat lähtivät Hollantiin samaan paikkaan myös, missä Torsti asustaa, mutta nyt tähän väliin se taitaa olla vähän hankala järjestää ja toteuttaa. Välillä on pakko taas tehdä julmasti töitä, ja myös ratsastaa. Nyt, kun Dee alkaa kulkemaan, haluan laittaa kaiken aikani siihen ja panostaa sen kilparadoille paluuseen tosissaan. Ja minulla on ilahduttavan paljon hevosia ratsastettavana, että kyllä tässä kiirettä saa järjestettyä vaikka viikon jokaiselle päivälle - en valita tilanteestani kylläkään :)

Hassua ajatella, että ensi vuonna Torsti todella on jo kaksivuotias! Hullua, miten nopeasti aika juoksee - ei siitä nyt niin kauaa kuitenkaan aikaa ole, kun täällä bloginkin puolella jänniteltiin ja odoteltiin varsan syntymistä! Niin tai jopa tamman tiinehtymistä! Kohtahan tämänkin koltiaisen saa laittaa satulaan, sitä en meinaa malttaa odottaa.

Ps. katsokaa millainen tukkajumala tuo minun varsani onkaan puoliveriseksi! :D <3 I love it!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Olisiko nyt aika päästä eteenpäin?

Kaikkien postauksen kuvien ©Suvililja Photography

Niin kauan kun tätä varsinaista saikkua onkin jatkunut, niin eihän tämä ole lainkaan kokonaisuudessaan se aika, mitä meillä ongelmia selän kanssa on ollut. Deen selkä on epäilyttänyt minua ihan siitä asti, kun sinne ensimmäisen kerran laitettiin mitään selkään. Se oli kaatunut liukkaalla kelillä tarhasta hakiessa aivan oikealle kyljelleen ollessaan vielä 2 -vuotias vuonna 2010. Maa oli juuri tarhan portin ulkopuolelta peilijäässä ja Dee oli tuolloin saapunut juuri Hollannista Suomeen ja se oli kengitetty vain etusistaan. Kengättömät takakaviot eivät tietenkään pitäneet jäisellä alustalla, ja se oli yksi humps vaan, kun koko hevonen mätkähti maahan kyljelleen. Siitä luulimme selvinneen säikähdyksellä...

Vuonna 2013 Dee oli viisivuotias. Se oli jälleen Hollannissa. Hevosen oli tarkoitus treenata ja kilpailla vähän enemmän siellä pikkuluokkia talven yli pitkälle kevääseen - meillä oli ollut aika paljon ongelmia ja koin, etten saa täällä kotimaassa sen kanssa riittävästi apua keneltäkään. Oli hyvä idea lähettää se sinne, siitä ajasta olen edelleen tyytyväinen. Mutta keväällä juuri ennen kuin itse saavuin sinne treenaamaan, Dee oli eräissä kisoissa hevosautossa odotellessaan ehkä pelästynyt jotain, sillä se löydettiin autosta selälteen makaamasta. Jonkin verran se oli siellä riehunut yrittäessään päästä takaisin ylös, sillä koko oikea puoli lonkkakyhmyn ympäriltä oli nahka täysin rullalla. Eläinlääkäri tarkasti hevosen, ja se tuntui olevan ok ja kunnossa. Muistan kuitenkin, kun saavuin Hollantiin ja pääsin taas muutaman kuukauden jälkeen Deen selkään ja se oli niin vino ja painoi, kuin kivi vasempaan ohjaan. Ei se ole koskaan ollut sellainen ennen. Juttelin tästä valmentajamme kanssa, mutta jotenkin se sitten vain jäi siihen, että hevosta täytyi vain työstää. Ja olimme tyytyväisiä siihen, että se hyppäsi kaiken aikaa paremmin ja paremmin. Vaikka se oli tuhottoman vino yllättäen. Sinä keväänä me hyppäsimme treeneissä kotinurmella ensimmäisen 120cm tason radan. Siinä unohtui murheet ja epäluulo hevosen kunnosta, koska hyppääminen tuntui sen kanssa vaan niin helpolta! 


Ennen lomaani Dee liikkui jo aivan fantastisesti. Se ei oikeastaan varmaan ikinä ole edes liikkunut niin hyvin, kuin se silloin liikkui! Olin salaa mielessäni onneni kukkuloilla, ja olisi tehnyt mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja kertoa onnellisena tämä ilouutinen. Mutta kuten aina, ei sitä iloa tarvinnut hihkua kovin kauaa, sillä Dee sai eräällä talutusreissulla hepulit ja juuri sinä kertana en ollut laittanut bootseja etusiin, kuten yleensä. Tottakai tästä syntyi hokinpolkeama etuseen ja joka olikin sitten niin kipeä, että hevonen seuraavina päivinä ontui sitä ihan selkeästi ja jouduin jättämään hevosen kävelylle. Vaikka ei olisi kyllä yhtään huvittanut - se oli juuri vähän aika sitten piikitetty selkään toiseen otteeseen, koska edeltävän kerran kävelyloma, ei ollut tehnyt selälle hyvää. Deen kohdalla ainakin tällä hetkellä kävely on melkein yhtä ja sama, kuin seisottaminen. Selkä vaatii nyt paljon vaihtelevaa liikettä, jumppaa ja vetristelyä kaikissa askellajeissa. Pelkkä kävely jäykistää sen.

Lähdimme lomareissuun marraskuun loppu puolella ja Dee jäi hoitajien huomaan, ja edelleen kävellen. En halunnut antaa muita ohjeita, kuin sen, että heti kun etujalka näyttää paremmalta ja ontuminen hälvenee, niin hevonen äkkiä uudelleen liikkeelle, jotta selkäkin pääsee liikkeelle. En muistanut mainita, että hevonen saattaa olla tämän pienen kävelybreikin jälkeen vähän kyseenalainen alkuun liikkeelle lähtiessään, mutta siitä huolimatta liikutusta kannattaa jatkaa, koska se liike on nyt tässä tapauksessa se lääke. Olisi ehkä pitänyt painottaa tätä ihan oikeasti kunnolla, koska lopulta lomareissuni aikana Deetä ei oltu uskallettu ymmärrettävästi laittaa kävelyä enempää liikkeelle, sillä ravissa jo juoksuttaessa takapää oli näyttänyt epäpuhtaalta. Joten siinä kohtaan oli päätetty jatkaa kävelyä kunnes minä palaan takaisin. Ja tämä on ratkaisu jonka ymmärrän täysin, olisin tehnyt saman hoitaessani toisen hevosta. En uskaltaisi ottaa riskiä sen suhteen, kun ei ihan tarkkaan sitten kuitenkaan tiedä sen toisen hevosen tilannetta. Oikea takanen oli kaiken lisäksi epäilyttävästi vähän turvotellut muutamana päivänä, joten epäilykset olivat jälleen suunnanneet sinne ja jänteen vanhoihin potkuvammoihin. Nyt tätä kirjoittaessa en ole edes koskaan muistanut tai ymmärtänyt kysyä, oliko jalka tuolloin puristusarka, sillä se olisi antanut aika selkeän kuvan jalan oikeasta tilasta. Mutta eipä sillä nyt enää näin jälkikäteen kuitenkaan olisi merkitystä. 

Dee käveli siis yhteensä reilu kolme kokonaista viikkoa, eli koko sen ajan, kun olin poissa ja muutamia päiviä jo ennen, kuin lähdettiin reissuun. Tämä oli ihan suoranaista myrkkyä selälle ja kun tulin takaisin ja yritin lähteä laittamaan hevosta liikkeellä - meinasi tilanteen tajuaminen saada oman oloni ihan romahtamaan. Dee oli jäykkä pieni puuhevonen, jonka takaosa lipsui/tippui alta vähän väliä. Se ei vain pystynyt liikkumaan kunnolla eteenpäin, saatika taipumaan mihinkään suuntaan. En ole sitä ikinä nähnyt niin huonona ja muutaman päivän liikutusyritysteni jälkeen romahdinkin ensimmäistä kertaa ikinä Deen tilasta totaalisesti. Harkitsin ja mietin jo, pitääkö tässä valmistautua päätökseen, jossa laittaisin hevosen kokonaan pois? Ajatuskin siitä tuntui kyllä niin rankalta, että ihan henkeä ahdisti. 


Dee on hevonen, joka on ja tulee varmasti olemaan aina se "elämäni hevonen". Olen nähnyt kun se syntyi, vetänyt sitä etujaloista, kun se ei meinannut mahtua ulos tammasta. Nähnyt sen ensiaskeleet. Ja sen, kun se ymmärsi ensimmäistä kertaa laitumella, miten lujaa niistä koivista voikaan päästä! Dee on aina ollut sellainen tulinen pieni pippuripakkaus, jolle myös välillä sattuu ja tapahtuu. Rapatessa roiskuu... :) Muistan sen onnen tunteen, kun ensimmäistä kertaa nousin oman hevoseni selkään. Dee oli 3 -vuotias oripoika, joka ei tehnyt tätä(kään) asiaa kauhean helpoksi. Kun ensimmäistä kertaa ylitin sillä maapuomin, se loikkasi sen yli niin korkealle ja lujaa, että lensin sieltä alas. Dee on hevonen, joka on saattanut minut tutkiskelemaan maan antimia enemmän, kuin yksikään toinen hevonen - toisaalta, onhan se myös hevonen, jonka kanssa yhteisiä kilometrejä on kerrytetty eniten. Ikinä en unohdan sitä ylpeyden tunnetta, kun starttasimme ensimmäisen yhteisen 120cm ratamme Korpikylässä Deen ollessa 6 -vuotias. Meillä oli jo tuohon mennessä ollut paljon hankaluuksia ja kun vihdoin asiat alkoivat sujumaan, se tunne oli käsittämätön! Ja kuinka hieno rata se olikaan! Se on edelleen meidän paras rata :) Ja samaisena vuonna onnen kyyneleet, kun Savonlinnassa voitimme kaikkien ammattilaisten ja muiden kokeneempien ratsastajien seurassa nuorten hevosten pääluokan - sen jälkeen sitä on ajatellut, että meistähän voisi olla vaikka mihin! Ja niinhän meistä olisikin. Ja olen aina ollut valmis tekemään paljon töitä asioiden eteen. En ole kovinkaan luovuttaja tyyppiä.

Kun hyppy sitten ensiksi alkoi huononemaan äkisti. Ja lopulta alkoi mukaan tulemaan kieltoja - se oli herätys itselleni. Deen selkä ei tuntunut hyvältä ja se meni paremmaksi, kun jaksoin yhtenä ajanjaksona hieroa sen läpi joka ratsastuksen jälkeen. Mutta kisoissa tilanteen eskaloituivat. Ja viimeisin vuosi onkin kaikkien tuoreessa muistissa - lopulta kyllästyin ajatukseen, että minun pitää jatkaa vain hamaan tulevaisuuteen oman ratsastukseni kehittämistä, kun tuntui, että vaikka minä kehityn ja ratsastan paremmin ja paremmin, on paluu lopulta aina siihen pisteeseen, että hevonen ei tunnu siltä, kuin sen pitäisi tuntua. Löysin eläinlääkärin, joka vaikutti samaan aikaan asiantuntevalta, mutta myös äärimmäisen kiinnostuneelta tekemään tarkkaa työtä ja vaivat löydettiin. Niitä on nyt hoidettu 8 kuukautta. Se ei ole oikeasti pitkä aika, mutta alun alkaen tämän ei pitänyt kestää näin kauaa. Mutta kun on hevonen, joka on energinen ja haluaa liikkua - sellaisen pitäminen aloillaan pitkiä aikoja rikkomatta itseään toipumisien ajan ei ollutkaan mikään helppo juttu. Takapakkeja on tullut kerta toisensa perään. 


Minulta on kysytty etenkin viimeisen puolen vuoden aikana, että kuinka pitkään meinaan jaksaa yrittää tuon hevosen kanssa. En ole oikein osannut vastata siihen itsekään kovin tarkasti tai totuuden mukaisesti. Olen kokoajan ajatellut, että päivä kerrallaan ja hoidan hevosta vaan niin hyvin kuin suinkaan vain kykenen ja kyllä se kiitos lopussa seisoo - on pakko seisoa! Ja Deen vuoksi olen ollut valmis uhrautumaan hyvinkin paljon. Se on minulla erityisen tärkeä ja special -eläin. Monia asioita ei kykene mittaamaan rahassa ja Dee on minulle sellainen. En myöskään usko, että ihan heti löytäisin käsiini toista yhtä hienoa ja erityistä hevosta. Ainakaan omalla budjetillani. Ja vaikka löytäisinkin, ei se ole Dee, ei se ole sama hevonen ikinä. Siksi mitään päätöksiä ei pysty ja voi tehdä kovin kevytkenkäisesti.

Olen joutunut viimeisen vuoden aikana, ja erityisesti viimeisen kuukauden aikana pohtimaan ja puntaroimaan ihan tosissaan hevosharrastukseni ja oman ratsastusurani suuntaa. Jatkanko kuinka pitkään tämän hevosen kanssa? Milloin ja mihin lopullinen raja on piirrettävä? Koska ei näin voi vain jatkua loputtomiin, se on selvä. Se ei ole reilua, etenkään hevoselle. Suurin toiveeni on, että saamme hevosen kuntoutettua niin, että sille saadaan rakennettua lihaksisto oikein vammojen ympärille ja se voisi elää kivutonta elämää ilman pelkoa vaivaantumisesta uudestaan ja uudestaan. Viimeisimmän takapakin jälkeen tämä toive on tuntunut ajoittain aika epätodennäköiseltä ja kaukaiselta toteutuakseen... Ja se sai minut pitkästä aikaa itkemään ihan tosissaan ja monena päivänä putkeen. Unelmien lomalta paluu arkeen kaikkien murheiden keskelle oli aika pysäyttävä - se kontrasti kahden ajan välillä oli jotain niin suurta, ettei oikein aivotkaan osanneet sitä käsitellä. 


Lopulta päätin, että liikutan Deetä viikon ajan joka päivä ja ihan kunnolla kaikissa askellajeissa. Ja katson, vertyykö ja paraneeko se siitä yhtään. Jos ei mitään suurempaa muutosta tapahdu, ottaisin viikon päästä yhteyttä Vermoon ja kysyisin suoraan, mitä nyt tehdään. Dee pääsi puomijumppaamaan, ohjasajoon, irtojuoksemaan ja maastossa kiipeilemään. Ja vaikka se tuntui alkuun niin niin huonolta, oli pakko ilokseni ja helpotuksekseni todeta, että liike todella on lääke. Ja hevonen alkoi alkupäivien haparointien jälkeen paranemaan päivä päivältä. Suurimpia edistysaskelia olemme tehneet irtojuoksutuksen ja pienten ensimmäisten estehyppyjen jälkeen, joissa Dee selkeästi sai taas enemmän paikkoja auki ja notkeutta kroppaansa. Nyt kahden viikon jälkeen voin jo todeta, että hevonen tuntuu jo aika hyvältä ratsastaessa ollakseen ollut vielä pari viikkoa sitten hyvinkin rampa. Niin hyväksi sitä en ole vielä saanut, kuin mitä se oli ennen tätä hokinpolkeemasta lähtenyttä lumipallon vyörymistä, mutta nyt muutamien muiden henkilöiden kanssa asiaa pohdiskeltua on saanut todettua, ettei tämä tilanne enää näytä yhtään niin huonolta mitä alkujaan oli, etteikö tätä saataisi ratkaistua huolellisella liikuntakalenterin suunnittelulla, vaihtelevalla jumpalla, lihashuollon jatkamisella jne. Pienellä epävarmuudella joudutaan pitämään mielessä, että jos emme saa hevosta yhtä hyväksi, kuin mitä se oli vielä, että joudutaanko vielä kerran käymään klinikalla kääntymässä. 
Tällä hetkellä olo on kaiken tämän tunnemyrskyn jälkeen aika huojentunut! Ja olen löytänyt taas sen toivon valon tunnelin päähän, jota kohti kulkea.

Nyt olemme tehneet muutoksia mm. kengitykseen, tänään Dee sai etusiinsa pitkästä aikaa pohjalliset. Olen saanut takaosaa jo aika hyvin liikkuvaksi, mutta etuosa on jäänyt normaalia vaatimattomammaksi, ajoittain se on jopa näyttänyt sekä tuntunut siltä, että se varoisi vähän etusiaan. Nämä pohjalliset ovat nyt kokeilu, että saadaanko hevonen vähän rohkeammin liikkumaan edestä näiden avulla. 
Seuraavaksi Deen fyssari Selma Piha tulee käymään ja hoitaa hevosen läpi. Selma on ollut Deen kohdalla pelastus meidän oman hierojamme, Janitan ohella. Tällaisen tapauksen ollessa kyseessä, lihashuollon merkitys ja tärkeys oikein korostuu. Käyn läpi itsekin selän lähes päivittäin pikaisesti, mutta näen tärkeänä, että päsääntöisesti selkää hoitaa nyt ammattitaitoisemmat henkilöt, jotka näkevät ja hoitavat päivän mittaan muitakin hevosia. Oma silmä ja tuntemus oman hevosen kohdalla ei ole aina välttämättä ihan absoluuttinen, koska kun sitä eläintä katsoo päivittäin, niin sille ikään kuin välillä vähän jopa sokeutuu.
Selmalta saan varmasti vastauksen siihen kysymykseen, onko Dee nyt vielä klinikkakäynnin tarpeessa vai jatketaanko liikuttamista, ja aloitetaanko treenit ja katsotaan miten lähtee sujumaan.
Liikuntaohjelma muodostuu nyt seuraavat pari viikkoa kahden päivän ratsastuksen, yhden päivän ohjasajon/juoksutuksen ja yhden päivän kävelytyksen sykleissä. Kävelypäiviä tosin otan nyt vähän varauksella - jos näyttää, että energiaa piisaa eikä kroppa tunnu siltä, että se tarvitsee kävelypäivän tuomaa palauttelevaa, emme ota sitä, vaan jatkamme juoksuttaen ja ratsastaen. Pääasia on kuitenkin, että selkä saa lepoa painosta joka kolmas päivä, mutta kuitenkin liikettä ja jumppaa siitä huolimatta, ettei sitä ratsasteta. Kunto Deellä on laskenut nyt ihan todella paljon. Se ei kovin pitkiä pätkiä jaksa, ja sen kanssa täytyy joka treenikerralla muistaa ottaa useammat välikävelyt vetojen välille - näin saadaan joka treenikerrasta tehokkaampi ja pitkäkestoisempi lopulta. Alku- ja loppukävelyihin panostetaan entiseen tapaan yhtä huolellisesti kuin aina, niistä ei tingitä. 
Riittävällä loimituksella pyritään pitämään hevosen lihaksisto kaikekseltaan lämpimänä. Vaikka vihaan loimittamista, niin tässä tapauksessa on vain pakko ajatella, että enempi on parempi. Kylmää selkä ei saa missään nimessä saada. Lämpö, liike ja intensiivinen lihashuolto on se millä paketilla edetään nyt. Mukaan otamme pikkuhiljaa myös lisää hyppytreenejä.


Kuten on tullut tässä jo monien vuosian aikana huomattua, niin videointi treeneistä on ihan älyttömän hyödyllistä. Niihin on hyvä palata aina välillä ja nähdä, mihin on päädytty missäkin ajassa. Eilen jumpattiin Deen kanssa väistöillä sekä vastalaukoilla, ja sain tästä treenistä itselleni muistiin vähän videomateriaalia. Etenkin se vaivainen oikea kylki on vaan niin tukossa ja sen näkee tuossa liikkeessä hyvin selkeästi. Entistä paremmin sen tuntee selkään ratsastessa. Lisäsin videon loppu päähän hidastettuna pätkän, jossa pyydän ravissa askeleen pidennystä ja siinä sen kyljen tukkoisuuden näkee kaikista parhaiten. Nyt täytyy vain kärsivällisesti notkistaa hevosta ja tämä on nyt se piste mistä lähdetään tekemään. Viikon tai parin takaiseen tilanteemme tällä hetkellä ei ole lainkaan huono, mutta reilun kuukauden takaiseen verrattuna lähdetään taas aika monta metriä taaempaa tekemään sekä työstämään. 

Tällä hetkellä tuo jäykkyys ja kaikki elastisuuden puute vaikuttaa erityisesti siihen, millaista tuntumaa hevonen tarjoaa. Se mielellään "käpertyisi" vähän itseensä, eikä päästäisi oikein vaikuttamaan. On taas vaikeampi saada sitä pitkälle kaulalle venyttämään koko ylälinjasta ja polkien aktiivisesti takaa. Mutta päivä päivältä se on mennyt paremmin ja paremmin, joten toivo on alkanut heräämään jälleen. Nyt onkin jännä nähdä tähän väliin, kuinka paljon tuo pohjallisten laittaminen vaikuttaa liikkeeseen.

Alla video eilisistä treeneistä


Nyt kun on kaikki lomat lomailtu ja edessä ei ole muutakuin aikaa ja olemme nyt kuitenkin kaikesta huolimatta tässä pisteessä tänään, joten olisiko nyt aika päästä asioissa eteenpäin? Niin ainakin todella todella toivon!

lauantai 24. joulukuuta 2016

Oikein hyvää joulua ja onnea vuodelle 2017


Tänä jouluna haluaisimme Deen kanssa erityisesti kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet meitä  viimeisen vuoden aikana vähän kaikessa. Ykköskiitos Deetä hoitavalle porukalle, tänä vuonna apukädet ovat olleet enemmän kuin tarpeen oman jaksamisenikin vuoksi ja jotta hevonen silti saisi mahdollisimman hyvää hoitoa ja liikettä jokaisena vuoden päivänä - eli kiitos kaikesta Sanna, Janita, toinen Sanna sekä Susanna! Ilman teitä voisi tilanne olla tällä hetkellä aivan toisenlainen ja ilman teitä, Deen monet päivät olisivat olleet paljon tylsempiä :)

Erityisen kiitoksen saa mun valmentaja Marika, joka on tänä vuonna kaiken tämän oman hevoseni vastoinkäymisten keskellä jaksanut uskoa sekä luottaa minuun ratsastajana ja tsempannut ihan älyttömästi, tarjonnut apua, antanut motivaatiota ja uutta kipinää ratsastamiseen hänen hienojen ja super laadukkaiden nuorien estehevosien myötä! Ilman tällaisia mahdollisuuksia en tiedä, millä fiiliksillä ratsastusta kohtaan jatkaisin ensi vuodelle, joten olen tästä enemmän kiitollinen kuin osaan kiitollisuuden oikeasti osoittaa.

Kiitos meidän Tuomarinkylän Kilpatallille ja tallimestarille maailman parhaimmasta hoidosta ikinä. Ja toki meidän talliporukalle - voiko yli 40 hevosen tallissa olla älyttömän kiva henki kaikkien kesken? No kyllä voi! Jos muuten on joskus joutunut harmistumaan hevosihmisten ikävistä piirteistä ja yleisestä negatiivisesta sekä varsin ikävästä suhtautumisesta toisiamme kohtaan, niin meidän tallilla ei ole tarvinnut tällaiseen törmätä näiden muutaman vuoden aikana! Olen jotenkin super ylpeä ja iloinen, että nykyään pääsen tekemään ja harrastamaan tällaisessa kypsässä, positiivisessa ja järkevässä ilmipiirissä - ei ole mitenkään itsestäänselvyys ja tätä osaa todella arvostaa!

Kiitos Deetä hoitavalle eläinlääkärille Lauralle, fyssari Selmalle ja kengittäjä Andrakselle, joiden keskinäisellä yhteistyöllä ja panostuksella on Deen kohdalla saatu paljon aikaiseksi.

Vuosi on ollut raskas Deen osalta ja iloittavat onnistumisen hetket ovat olleet harvassa. En voi sanoa, ettenkö olisi ollut todella jo luovuttamassa Deen suhteen tässä juuri vielä vähän aikaa sitten. Mutta nyt jälleen viimeisen viikon aikana on alkanut taas näkymään valoa tunnelin päässä, että voidaan aloittaa treenaaminen ja ehkä paras hetki pitkään aikaa oli eilen, kun otimme Deen kanssa pitkästä aikaa ekat hypyt! Hevonen tuntuu nyt nousujohteisesti päivä päivältä paremmalta, joten nyt kaikki sormet ja varpaat ristiin, että selvitään kunnon treeniarkeen ilman enää ylimääräisiä taukoja aiheuttavia haavereita - on muuten niin vaikeaa päästä tällaisesta saikun jälkeisestä oravanpyörästä ulos!

Blogin puolella lähdetään raikkain ja levännein mielin tulevalle vuodelle kirjoittelemaan edelleen arjen iloista ja askareista! Jos hevospuolella on ollut yleisestikin ajoittain motivaatiopulaa, niin sitä on totisesti ollut myös viimeisen vuoden aikana bloginkin puolella. Kirjoittaminen ei ole maistunut ihan samaan tahtiin, kuin aikaisempina vuosina ja olen sen myötä antanut itselleni armoa, tilaa ja aikaa, yrittänyt olla ottamatta stressiä asiasta vaikka velvollisuuden tunne välillä on kalvannutkin kirjoittamisen osalta. On pitänyt löytää takaisin se ajatus rehellisesti siitä, että kirjoitan tätä pohjimmiltani itselleni, vaikka lukijakunta onkin jatkanut kasvuaan kaiken aikaa ja kyllä kaikkia kivoja kommentteja on aina mukavaa toki lukea! Ne kommentit ja yleisö eivät voi kuitenkaan koskaan bloggaamisessa olla itseisarvo ainakaan omalla kohdallani, koska silloin tekstit eivät solju näppäimistöltä yhtä aidosti ja rennosti, kuin pitäisi. Ja parhaat tekstithän syntyvät siitä kirjoittajan omasta mielenkiinnosta asioita kohtaan, ei siitä, että miettii pelkästään mitä muut haluavat lukea. Lopulta lukija haluaa lukea sellaista tekstiä, joka paljastaa kirjoittajan oman intohimon ja aidon kiinnostuksen asioita kohtaan, joista kertoo. Näin minä ainakin asian olen nähnyt ja niin minä koukutun lukemaan muita blogeja.

Tähän loppuun haluankin kiittää kaikkia blogini lukijoita hengessä mukana elämisestä sekä blogini yhteistyökumppaneita!


Kiitos hevosrehuja valmistava Hartog, jonka rehujen ansiosta Deen ruokinta ja vatsa on saatu balanssiin - näillä jatketaan!


Kiitos Back on Track ylivoimaisista hoitavista tuotteista, joista on ollut etenkin tänä vuonna ollut enemmän apua ongelmien keskellä kuin ikinä!


Kiitos tuorein yhteistyökummpanimme Equestrian Stockholm huikeasta yhtestyövuodesta ja kaikista kauniista tuotteista - tänä vuonna olemme saaneet olla entistä tyylikkäimmin puettuina hyvin istuvissa vaatteissa ja varusteissa hevosten kanssa!


Ja kiitos jo toisena vuotena peräkkäin yhteistyöstä Helsinki International Porsche Horse Show! Henkilökohtainen kohokohtani hevosurheilun saralla Suomessa, enkä taida olla ainoa. On ollut hienoa päästä kokemaan aikaisempaa enemmän tapahtuman parissa, joka vetää ainutlaatuisesti huippuratsastajia ympäri maailmaa myös tänne pohjolaan.


Oikein hyvää joulua ja paljon onnea vuodelle 2017 teille jokaiselle!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Unelmien loma


Mitäpä sitä tähän pohjoisen pallonpuoliskon pimeimpään ajanjaksoon oikeastaan tarvitsisikaan, kuin joka talvisen aurinkomatkan lämpöön päiväntasaajan tienoille? :) Jos vaan lompakko tällaisen mahdollistaisi useammin, kuin kerran 7 vuoteen tai ylipäätään ikinä, niin mikä ettei. Hevosenomistajana varsinkaan se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista - se säästäminen meinaan. Vaikka saimme lennot vahinkohalvalla, niin kyllä asuminen ja eläminen kolme viikkoa ilman työntekoa tulee kalliiksi... noh mutta nämä sikseen ja palataan siihen, miten hienoa ja ikimuistoista meillä oli!

Kuvia tuli otettua paljon - lähemmäs 3000 kuvaa, plus kännykkäkuvat sekä kuvat ja videot GoPro -kamerassa. Niiden käsittelyssä onkin vierähtänyt tovi ja vieläkin on kesken (mm. merenalaiset kuvat ovat vielä läpikäymättä), mutta onpas ihanaa käydä vielä matkaa läpi kuva kuvalta. Edelleen voi melkein tuntea iholla sen lämmön ja tropiikin, mikä siellä vallitsi. Niin ja se meren tuoksu, sitä ei hetkeen unohda! Lämpöä reissulla riitti ja yhtenä päivänä T:n sukelluskello näytti meriveden lämpötilaksikin +30 astetta - että kelpasko? :D Aivan ihanaa!

Snorklaamista ja sukeltamista harrastettiin useampana päivänä, ja merenalainen elämä oli kyllä niin käsittämätön. Tämä oli ensimmäinen kerta minulle, kun koen mitään vastaavaa ja olen edelleen aivan mykistynyt! Vedestä löytyi kaikki mitä lähes pystyi kuvittelemaan - yhtenä päivänä snorklailin mm. merikilpikonnan rinnalla pitkän aikaa! <3 Ja etenkin haita siellä oli todella paljon... ne sai allekirjoittaneella välillä pulssin hakkaamaan hallitsemattomasti. Hait ovat varmaan upeinta mitä olen ikinä nähnyt, mutta en voinut sille mitään, että tuli erityisen epämiellyttävä olo niiden kiertäessä alapuolellani minun snorklatessani. Sukeltamalla haita näki paljon enemmän, kuin snorklatessa, sillä niitä oli kymmenittäin enemmän syvemmällä, mutta itse en uskaltanut kokeilla sukeltamista, vaikka sitä hetken jo harkitsin.

Löysimme lopulta kiertäessämme ensimmäisinä päivinä aivan ihanan sukellusliikkeen aivan läheltä hotelliamme, jossa oli mielettömän ihanaa, pääosin paikallista porukkaa. Jotenkin meillä tuli heti alusta asti juuri tässä Palau Pacific Dive Center:issä super hyvä fiilis ihmisistä, mitä muissa käymissämme sukelluspaikoissa ei tullut ja matkan aikana tutustumme heihin paremmin ja lopulta vietettiin heidän kanssa iltaa loppureissun ajan joka ilta päivän sukkeusreissujen ohella. Oli hassua todeta, että lähes toiselta puolelta maapalloa voi löytää saman henkistä porukkaa, joiden kanssa huumorintaju ja jutut menee ihan yks yhteen! :D

Sen lisäksi, että saimme uusia mahtavia ystäviä reissulla, näimme kauniita maisemia, rämmittiin viidakossa, seilattiin merellä ja uiskenneltiin meressä, nautittiin lämmöstä ja auringosta sekä rentouduimme, niin kaikista ikimuistoisinta matkalla oli, kun eräällä pienellä saarella, jonka hiekkarannalle pysähdyimme veneellä syömään eväitä, sain sormuksen. Minä ja T menimme kihloihin 2.12. Palaulla ja tämä tyttö ei voisi paljon onnellisempi olla tällä hetkellä! <3

COPYRIGHT

Ulkoasun tarjoaa Veera Junttila, Lunar Graphics 2017