sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Myymisen tuska


Hyvää juhannusta kaikille blogin lukijoille! Olen nyt saapunut juhannuksen mökkeilyreissulta kotiin, kävimme Himoksella torstaina katsomassa Himos festareilla kavereiden bändiä, ja siitä sitten jatkettiin seuraavana päivänä kaverin ihanalle ja sympaattiselle kesämökille Lopelle! Oli niin ihanaa ja rentouttavaa - saunottiin, nautittiin pihapaljusta poreineen, kuuntelimme hyvää musiikkia, syötiin hyvin ja liikaakin, sekä tottakai vietettiin yhdessä pienellä porukalla hauskaa aikaa. Perjantai-iltana kävimme paikallisissa lavatansseissakin pyörähtelemässä - voiko siis juhannusta enää tämän paremmalla ohjelmalla ja kokoonpanolla viettääkään!

Tämä juhannusbreikki teki myös ihan älyttömän hyvää itselleni näiden viime viikkoisten ahdistavien myyntisuunnitelmien lomassa. Tein Deestä facebookkiin viikko sitten sunnuntaina ensimmäisen virallisen myynti-ilmoituksen ja voin kertoa, että sen kirjoittaminen, ja siihen ilmoitukseen kuvien valitseminen oli niin surullista ja vaikeaa. Toivoin aikaisemmin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut lähteä myynti-ilmoitusta tekemäänkään ja venytin asiaa päivästä sekä viikosta toiseen. Aloitin ilmoituksen tekemistä ensiksi jo edeltävänä lauantaina, mutta en vain kyennyt alkua pidemmälle sitä toteuttamaan ja jätin suosiolla koko homman kesken. Deen myyminen on taas elämäni vaikeimpia päätöksiä ja nyt etenkin tässä ajassa on vahvistunut se ajatus: en enää ikinä kiinny mihinkään hevoseen samalla tavalla. Hevonen on eläin, jonka kalliit ylläpitokustannukset luovat aina sen epävarmuuden, ettei hevosta saatika hevosia voi pitää niiden elämän alusta loppuun asti. Siksi en myöskään voi oikein allekirjoittaa lupauksia, jossa joku tarjoaa tai hakee hevoselle loppuelämän kotia, vaikka ehdottomasti pitkäaikainen koti on tärkeä ajatus lähtökohtaisesti. Mitä vain voi käydä, joka muuttaa tilanteet ja suunnitelmat elämässä suuntaan ja toiseen, ja niitä ei kukaan voi ja osaa ennustaa etukäteen.

Sunnuntaina iltapäivällä julkaisin Deen myynti-ilmoituksen ja siitä hetkestä asti olen enemmän ja vähemmän elänyt stressin vallassa. Ahdistusta ovat tuoneet epävarmuus ja luopumisen tuska. Pelkäsin samaan aikaan, ettei kukaan edes kiinnostuisikaan tästä hevosesta ja toisaalta myyntitilanne kokeiluineen ei houkuta lainkaan. Olisi helpotus, jos tätä ei tarvitsisi kokea ollenkaan. Koen kuitenkin velvollisuudekseni nyt tässä vaiheessa käyttää kaikki aikani, energiani ja tahtoni siihen, että Dee löytää hyvän uuden kodin.


Todelliseksi yllätyksekseni Deen myynti-ilmoitus on kuitenkin herättänyt odottamattoman paljon kiinnostusta ja yhteydenottoja. Ja vielä suureksi ilokseni yhteydenottajissa on ollut lähestulkoon pelkästään erinomaisen tuntuisia koteja! Kyllä voin myöntää, että pitkään mietin, voisiko Dee löytää yhtään kotiehdokasta, jonka kokisin riittävän hyväksi - sitä ärsyttävästi kokee itsensä aina asiassa kuin asiassa korvaamattomaksi, vaikkei se oikeasti koskaan niin ole. Ylipäätään yhteydenottoja on ollut jo viikon sisään mielettömän paljon - pelkästään myynti-ilmoituksesta on tykätty yli kolmatta sataa kertaa ja yhteydenottoja yli toistakymmentä. Ensimmäisen viikon sisään kokeiluja ollut jo kaksi ottaen huomioon, että juhannusmenot söi suurimman osan viikosta. Tulevalle viikolle on sovittuna jo kokeiluja toiset kaksi lisää. Tällä hetkellä uskon, että uuden kodin löytyminen on vain enää ajan kysymys ja kiinni siitä, että löytyy se viimeinen klikkaus jonkun kokeilijan kanssa hevosta kohtaan. 

Estepuolelle en sitä luonnollisestikaan lähde myymään, vaikka viikottaiselle hyppäämiselle ei mitään esteitä varsinaisesti olekaan. En kuitenkaan halua lähteä myymään sitä varta vasten kotiin, jossa tähdätään estepuolella tavoitteellisesti jonnekin, kun tähän mennessä on ollut niin paljon epäonnea esteiden suhteen ja olen voinut vain todeta, että kansalliselle 120-130cm tasolle tähtäävä treeni on sille ollut vaan vähän liikaa ja niin se vaan on joidenkin hevosten kohdalla. Harmi sinällään - Dee on hypännyt tämän viime talven ja kevään paremmin kuin ikinä... ehkä jos minulla olisi vielä mahdollisuutta pitää tuota, lähtisin vielä kerran kokeilemaan estepuolta, mutta minun pitäisi olla vaan tarkempi sen suhteen, kuinka monta rankkaa lajiharjoittelua voi suunnitella tekevänsä viikossa - etenkin jos viikonloppuna on aikomassa starttaa kisoissa. Tein viimeksi typerästi, että hyppäsin kaksi erittäin raskasta Pantsun treeniä juuri ennen kisoja - Dee ei päässyt treeneistä palautumaan ja silloin kun hevonen ei pääse kovasta rasituksesta palautumaan, tulee kipeytymisiä, mahdollisia rasitusvammoja jne. Jos sitä joskus oppisi malttamaan ja ymmärtämään fyysisen harjoittelun ja siitä tarvittavan palautumisen tasapainon ja perusteet. Ja ymmärtäisi sen, että siinä missä jonkun toisen hevosen kanssa pystyy tekemään jotain ratkaisuja tietyllä tavalla, niin se ei automaattisesti tarkoita sitä, että sama menetelmä toimii toiselle. Näin teorian tasollahan kaikki tällainen on niin itsestään selvää, mutta käytännön elämässä asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia hahmottaa ja virhearviointeja sattuu.
Itse ensisijaisesti salaa toivon, että Dee löytäisi kodin jonkun koulupuolen aktiivin puolelta, koska se voisi sillä puolella kehittyä todella paljon ja olla siellä lopulta ihan omimmillaan potentiaalinsa sekä ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta loppuviimein kaikista tärkeintä olisi koti, jossa sen kanssa touhuttaisiin ja harrasteltaisiin monipuolisesti, oli se sitten enemmän tai vähemmän tavoitteellista. Kunhan hoito on hyvää ja hevosta arvostavaa, millään muulla ei ole lopulta väliä. 


Ja eipähän tarvitse kenenkään ostaa sikaa säkissä, kun hevosen koko historia on kaikkinensa saatavilla ja tiedossa - uskon, että se on ostajan etu! Vaikka toisaalta huomaan osan ihmisistä pelkäävän sitä hevosen tarkkaa historiaa myös. Ymmärrän sen toisaalta aivan täysin. Tuntuu kuitenkin siltä, että ihmiset toivoisivat ennemminkin hevosta, jota ei ole tutkittu lainkaan ja se, että olen aina huoltanut ja tutkituttanut tämän hevosen vimpan päälle olisi jokin miinus ja merkki "ongelmista". Sillä ei tunnu olevan väliä onko hevonen historiasta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi kuinka kiva hoitaa ja ratsastaa tänä päivänä, kuinka se on turvallinen maastoratsu ja ratsu ylipäätään ihan kenen tahansa alla ja kuinka se on lähes ihan kenen tahansa käsiteltävissä. Onkin herännyt itselleni kysymys, että jos jatkossa meinaa vaikka ostaa hevosia varsana, laittaa niitä eteenpäin ja myydä sitten jonkin ajan kuluttua sopiviin koteihin, että onko niiden liika tutkiminen päästä hännän päähän ja kavioihin lopulta melkein miinus kuin plussa myyntiprosessin kannalta? Tieto selkeästi lisää tuskaa ja se mitä ei tiedä on selkeästi parempi juttu. Onko se sitten hevosen itsensä kannalta hyvä asia, niin sitä voikin sitten miettiä erikseen taas... 

Ihan priimaa hevosta ei ole olemassakaan, on vain enemmän ja vähemmän tutkittuja, huonommin ja huolellisemmin hoidettuja hevosia. Lopultahan koko hevosten kanssa tekeminen ja siinä onnistuminen on myös ihan tuuripeliä, niin tapaturma-alttiita ne ovat. En tiedä yhtäkään hevosenomistajaa jonka tallissa/omistuksessa ei olisi jotain ongelmaa aina enemmän ja vähemmän ollut. Harvemmin niistä vaan niin rehellisesti ja avoimesti välttämättä kerrotaan. Ja harvoin hevosen koko elämän historia syntymisestä asti on niin tiedossakaan.


Myyminen on hankala ja ahdistava prosessi, ja olen jo ensimmäisen viikon aktiivisen myynnin jälkeen henkisesti jotenkin aivan loppu. En pysty käsittämään, miten kukaan pystyy etenkään elantoaan tekemään hevoskaupalla ja elämään kokoajan tällaisessa epävarmuudessa. Ja minä en edes tästä elantoa saa ja tee tätä tienaamisen merkeissä.

Olen kuitenkin päättänyt, että Deen vuoksi jaksan kärsivällisesti ja huolellisesti vastata jokaiselle kyselijälle, kertoa samat jutut aina uudestaan ja uudestaan, ja toivoa, että lopulta se oikea osuu kohdalle. Ehkä se päivä on jo huomenna tai sitten vasta myöhemmin, ken tietää. Siihen päivään asti, kun Deen on aika vaihtaa omistajaa, meinaan nauttia sen seurasta, sen kanssa ratsastuksesta ja yhteisestä ajasta mitä on tarjolla ja täysin siemauksin. Ja jos hyvin käy, niin ehdin ehkä startata Deellä yhden koulustartinkin tässä... :) Onneksi on kesä!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Kaunis, kauniimpi, kaunein


Dexteri on ihan omaa luokkaansa, kun on vuorossa valokuvaussessiot - se tietää just mitä pitää tehdä. Kunnon linssilude :D Ja miksei tietäisi, onhan sitä kuvattu satoja ellei tuhansiakin kertoja koko sen elämän aikana ihan pikkunaperosta lähtien. Kun kamera nostetaan esiin, tämä hevonen valpastuu ja rupeaa esiintymään. Taitaa se itsekin tietää, kuka onkaan katseen vangitsija... Kaunis poika vuodesta toiseen <3


Eilen kuitenkin oli vähän normaalista poikkeavat kuvaukset, sillä Dee pääsi mannekiiniksi meidän hierojan tulevaan face-blogi -artikkeliin! Deen kanssa nämä kuvaukset oli siinä mielessä helppo toteuttaa, että sen saa kyllä just siihen asentoon, kuin vain pyytää - ei toki ilman pientä namipalkkaa kuitenkaan... Tätä kuvausta oli mielenkiintoinen tehdä, koska testattiin Deen selän liikkuvuus ja ikuistettiin kaikki vaiheet. Deen selän liikkuvuus on nykyään aika mieletön - vuosi sitten sieltä ei tullut lainkaan ojennusta, eikä varsinkaan pyöristystä. Tosi kiva huomata, että selkä on pysynyt pitkien ja sinnikkäiden hoitojen jälkeen näin hyvänä! Ja hyvä se on ollutkin nyt ratsastaa - tällä viikolla olemmekin palanneet normi treeniin ja voiko enää hevonen taas paremmalta tuntua. Voi vain todeta, että nyt on kaikki hyvin.

Ratsastuskuvia saan huomisesta treenistä, toivottavasti hyvä meininki saadaan taltioitua kuviinkin! Mutta tässä alla vähän maistiaisia tämän päivän hierojan, Janita Syrjälän, kuvausillasta. En selosta sen enempää mitä kuvissa tapahtuu, sillä Janita tulee julkaisemaan ihan näiden päivien aikana omalla facbook-sivuillaan mielenkiintoisen jutun, johon nämä kuvat liittyvät - kannattaa käydä se siis lukemassa!

Ensimmäinen yritys saada kuvia ilman avustajaa puomissa kiinni... noh, vihreä ruoho huusi pientä Deetä, joten hommasta ei tullut näin mitään. Plus varjoisa alue ei ehkä ollut omiaan. Mutta tässä on paras otos tuosta selän pyöristyksestä, joka Deellä on tänä päivänä ihan mielettömän hyvä! 
























maanantai 12. kesäkuuta 2017

ES Leather Deluxe ja alekoodi


Nyt on pitkästä aikaa blogin lukijoille piristettä, sillä sain Equestrian Stockholmilta luvan jakaa teille alekoodin! Alekoodi heidisummer oikeuttaa 20% alennukseen kaikista Equestrian Stockholmin normaalihintaisista tuotteista nyt kuluvan viikon ajan ma-su 12-18. kesäkuuta 2017 - eli jos on jo jonkin aikaa ollut jotain ES -tuotetta mielessä, joka olisi edes jossain vaiheessa pakko saada, niin nyt on hyvä mahdollisuus tehdä ostoksia ja saada tuote/tuotteet edullisemmin! :)

Minulle saapui viimein viime viikolla pitkällisen odottelun jälkeen blogiyhteistyön merkeissä ES:n aivan ihana Leather Deluxe silver jump -satulahuopa ja siihen mätsäävä korpahuppu, sekä uusi sporttinen, mielettömän pehmeää ja hengittävää kangasta oleva valkoinen kisapaita. Ne pääsivät heti käyttöön minulla ratsutettavana olleen ponin kanssa pikkukisoihin, sillä tosiaan valitettavasti Deen kanssa me tuskin näissä merkeissä tulemme enää olemaan. Mutta koska tiedän, että Deelle tämä satulahuopa ruskeanahkaisella yksityiskohdalla sopii kuin nenä päähän, niin ajattelin käyttää niitä nyt tässä ihan arjessa tuomaan vähän piristettä. Tykkään kyllä myös "pukea" normi arkitreeniinkin siistit, laadukaat istuvat, hengittävää materiaalia ja värilliset sopusoinnussa olevat varusteet, vaikka toki aikaisemmin on tullut säästeltyä näitä vähän hienompia ja parempia huopia enemmän edustuskäyttöön kilpailuihin. Kaikessa hevosen kanssa treenaamisessakin pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä, että varuste kuin varuste istuu ja sopii, ja se tarkoittaa nimenomaan satulahuopien kohdalla sitä, että niiden tulee hengittää, pysyä kuosissaan ja käytössä paikoillaan, sekä niissä tulee olla riittävä säkätila. Equestrian Stocholmin huovissa nämä kaikki täyttyvät, ja ne myös säilyttävät bränikän kauniin ulkonäkönsä pesuista huolimatta vielä vuoden käytön jälkeenkin. Nämä ovatkin ehdottomasti suosikkihuopiani, mitä minulla on ja kokemusta on kuitenkin suurimmasta osasta Suomen markkinoilla olevista "isomman merkin" huovista.

 Aika hyvin muuten sopivat nuo full -kokoiset huopa ja huppu tälle suht pienelle ja sirolle ponillekin, mutta näitä huopia on myös saatavilla pienempänä cob -kokona. Alla olevat kuvat ovat Dumipotti -kilpailuista viikon takaa, ja ne on ottanut Suvililja Photography - kiitos!





perjantai 2. kesäkuuta 2017

Päämäärä ja tavoitteet, onko niitä


Heipä hei bloginkin puolelle. Meille ei kuulu mitään ihmeellistä taikka uutta. Tuntuu, että päivät soljuvat nyt vain omalla tahdillaan. Alkuun olen nauttinut, mutta nyt täytyy kyllä todeta, että ihan vähän harmittaa, että olen jälleen siinä tilanteessa kesän kynnyksellä, etten pääse kisaamaan ja treenaamaan - asettamaan tavoitteita ratsastuksellisesti jne. Tuntuu, että tässä sitä nyt vaan taas käydään tallilla hoitelemassa ja liikuttelemassa heppoja vailla suuntaa. Pikkasen motivaatio meinaa olla koetuksella. Vaikka toisaalta, Deen kanssa on ihana tehdä ja touhuta, kun siitä näkee, että se rakastaa huomiota. Ja toisaalta minulla on ollut iöahduttavan paljon liikuteltavia hevosia, kaikki erilaisia, joten niistä olen tällä hetkellä jälleen tosi iloinen.

Dee on ollut hirmuisen hyvällä tuulella kokoajan, vaikka on ollut nyt sen pari viikkoa kävelyllä. Tosin hiukan on havaittavissa energian yli pursuamista - kävelylenkeillä vauhtia ei ole puuttunut, sellaista haipakkaa olemme Tuomarinkylän ihania ratsastusreittejä taivaltaneet. Dee tietääkin jo entuudestaan, että saa mennä ihan sitä vauhtia kuin itse haluaa, kunhan askellajina on edelleen se käynti.

Palatakseni tuohon motivaatiopulaan ja pakko myöntää pieneen masennukseen siitä, miten Deen kanssa kaikki sitten lopulta jäi kesken. Olen aina uskonut tuohon pieneen hevoseen ihan kauheasti. Myös silloin, kun tuntuu, ettei keneltäkään muulta uskoa tuntunut löytyvän. Useaan otteeseen vuosien saatossa olen kuullut ihmettelyä siitä, mistä ammennan innokkuutta jatkaa tämän hevosen kanssa yrittämistä kerta toisensa perään. Siihen on varmasti monia syitä ja ehkä se tärkein varmasti on se, että tuo on minun ensimmäinen oma hevoseni ja pidän siitä kaikesta epäonnisesta estekilpaurasta huolimatta ihan hirveästi. Olen päässyt ratsastamaan elämäni aikana paljon erilaisia hevosia, jopa todella laadukkaita sellaisia - Dee on kuitenkin se hevonen, joka on antanut ne kaikkeen makeimmat fiilikset ratsastajalleen selkään. Tosin myös ne kauheimmatkin. Ehkä juuri siksi, että miten paljon sen kanssa on tehnyt töitä, miten kauheita hetkiä sen kanssa on ollut, niin ne onnistumiset on tuntunut ihan lottovoitolta. Se, että olen oppinut tänä yhteisenä aikana niin paljon, että olen voinut kehittyä ratsastajaksi, joka olen tänä päivänä, on ollut se suurin motivaattori tämän hevosen kanssa. Monesti minulle on myös sanottu, että kun tuon hevosen saat koulutettua ja vietyä eteenpäin niin, että se antaa selkään hyvän tunteen - voit taputtaa selkääsi ja olla tyytyväinen - olet oppinut jotain enemmän, kuin moni koskaan tulee oppimaan. Tämä hevonen on opettanut minulle sitä tunnetta ratsastajana, jota kykenen näin nykyään hyödyntämään monien erityyppisten hevosten kanssa.


Dee on aina ollut impulsiivinen ja herkkä hevonen. Enkä kyllä aina ole sitä oikein ymmärtänyt, mutta aina kuitenkin yrittänyt ymmärtää. Ja sitten olen tehnyt vääriä ratkaisuja ja mennyt metsään oikein urakalla. Mutta sitten sieltä on otettu opikseen ja lähdetty uutta reittiä pitkin yrittämään uudelleen. Tänä päivänä voin sanoa ilman vaaleanpunaisten lasien läpikään katsomista, että Dee on ehdottomasti ihanin hevonen ratsastaa, jota olen ikinä ratsastanut ja tänä päivänä tähän tunteeseen pystyy yhtymään aika moni toinenkin ratsastaja, jonka sen selässä on nyt käynyt. Ilokseni voin todeta myös, että nykyään sen selkään voi laittaa melkein kenet tahansa - kun vielä pari vuotta sitten se hermostui kaikista uusista ihmisistä. Se on sellainen hevonen, että tiedät tänä päivänä istahtaessasi sen selkään, ettei voi tulla kuin hyvä mieli. Otat ohjan käteen ja laitat pohkeen lähelle, niin se on oitis kuulolla kuin kysyäkseen: "Mitäs tänään lähdetään tekemään? Sano vaan, niin meitsi hoitaa!" Ja tuo ominaisuus on saatu muokattua nimenomaan siitä sen impulsiivisuudesta ja herkkyydestä. Siihen tilanteeseen ei kuitenkaan olla päädytty tyhjästä. Se on vaatinut paljon asioiden ratkomista, lukemattomia työtunteja - niin selästä, kuin maasta.

Se mikä harmittaa ehkä juuri kaikista eniten, että olen varma, että tuosta hevosesta voisi olla kehittymään vielä enemmän, mutta en pääse olemaan siinä enää mukana. Ei ehkä kehitystä enää tosiaan esteuralla, mutta muuten ratsuna. Ja olisi niin mielenkiintoista jatkaa tätä työtä, jos olisi varaa. Mutta kun raha ei ole koskaan kasvanut puussa... Olen tehnyt jo aikanaan päätöksen, että kalliina harrastuksena ratsastuksessa minulla pitää olla kilpailullisia tavoitteita juuri esteiden saralla, koska löydän siitä sen motivaation ja mielihyvän, jota varten tätä teen ja miksi olen tästä niin kiinnostunut. Haluan kehittyä kokoajan lisää. Jos näin ei ole, niin en halua pitää omaa hevosta ja maksaa siitä pyöreästi tonnia kuussa. Sitä Deen jättämää tilaa paikkaamaan suunniteltiin Torsti -varsa. Jossain vaiheessa vielä toivoin, että olisi voinut pitää molemmat, koska Dee hevosena merkkaa minulle paljon muutakin ja se on minulle tärkeä, mutta tosiaan kuten jo aikaisemmin kerrottua, ei se vain ole mitenkään päin mahdollista.

Uskoisin, että Torstin kanssa- mikäli se vain terveenä pysyy ja omistaa edes vähintään hyppylahjoja samalla tavalla, kuin isoveljensä - pääsen taas jatkamaan ja kehittymään pidemmälle tästä, missä nyt olen. Oppimaan taas jotain uutta. Se on ainakin toiveeni.

Ja noh, ei tässä nyt ihan tyhjien suunnitelmien päällä seistä, vaikka nyt tuntuukin hetken taas siltä, että ratsastuksesta katosi Deen myyntipäätöksen myötä motivaatio, suunta ja päämäärä jota tavoitella.  Ajatuksia suunnitelmista avaan varmasti ajan kanssa myöhemmin sitä mukaan, kun mikäkin alkaa olemaan ajankohtaista.

torstai 25. toukokuuta 2017

Terkkuja voikukkien tasalta


Deen kanssa viimeinen viikko on jälleen kävelty. Viime perjantaina kävimme klinikalla, ja tällä kertaa meillä oli vieras lääkäri hoitamassa, koska omalle lääkärille olisi ollut vasta monen viikon päästä vapaita aikoja ja en halunnut odotella turhia, vaan päästä hoitamaan hevonen mahdollisimman nopealla aikataululla.

Klinikkareissusta jäi ehkä pieni hämmennys, koska taivutuksessa saatiin tällä kertaa reaktioita aikaiseksi oikeaan etupolveen, samaan vuohisniveleeseen, mutta myös molempien etusien kavioniveleen. Ehdotinkin, että voiko tässä olla jotain sädeluuontumaa, koska oikeastaan kaikki muu on jo aikaisemmin suljettu pois ja koska Deeltä ei ole koskaan sädeluista otettu röntgenkuvia, niin ne otettiin nyt sitten. Samalla kuvattiin kavionivelet, oikea vuohinen ja etupolvi.

Hämmentynyt olo tuli ehkä siitä, että kuvista ei löytynyt merkkiäkään mistään ja toisaalta myös siitä, että samanlaisia reaktioita ei ole koskaan aikaisemmin taivutuksissa saatu, ei edes silloin reilu kuukausi sitten. Nivelpinnat olivat siistit kaikkialla, ei mitään terävöitymistä ja kulumista missään. Kengityksestä saimme erityistä kiitosta, eläinlääkärin mukaan ei paljon parempaa kengitystä voisi olla, etenkin siinä oikeassa etusessa - vasemmassa kaviossa edelleen saisi kantaa kasvattaa ja saada kaviota millin pystympään.

Kiitos tästä kengittäjällemme, joka on aina kuunnellut diagnoosit ja palautteet klinikkaeläinlääkäriltä ja lähtenyt tekemään työtä sen mukaan. Minusta meinaan tuntuu mitä sivusta olen seurannut, että usein löytyy kengittäjiä, jotka eivät kykene ottamaan mitään palautetta vastaan kengitykseen liittyen, sillä he yleensä loukkaantuvat asiasta kovasti, vaikka miten asiallisesti asian on esittänyt... Minulle hyvän kengittäjän status muodostuu ei pelkästään sen työnjäljen mukaan, vaan myös sen, että voiko kengittäjän kanssa keskustella rakentavasti kaikesta kavioihin liittyvästä ja pystyykö ottamaan vastaan korjausehdotuksia, mutta toki myös siitä, että sovituista aikatauluista pidetään kiinni ja saavutaan paikalle silloin, kun on sovittu. Hinnalla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä tällaisen kengittäjän kohdalle sattuessa, maksan mielelläni hyvästä työstä ja ennen kaikkea hyvästä yhteistyöstä hevoseni hyväksi. Meillä homma on pelittänyt nyt viimeiset kolme vuotta ja olen siitä kiitollinen.

Sädeluukuvat olivat myös erityisen kauniit ja siistit, eli ei merkkiä muutoksista sielläkään. Mutta puudutusten, juoksutusten ja oireiden perusteella vaivat kohdennettiin kavioihin erityisesti, ne lähdettiin silti hoitamaan. Alueella on kuitenkin pehmytkudosta tottakai, ja jossainhan se todennäköisesti rasitusperäinen ongelma on siellä ja toisaalta vaikkei röntgenkuvissa näy mitään, niin sädeluun ligamentit, sivusiteet, syväkoukistajajänne ja kavion verisuonitus ja hermotus on olemassa. Ja koska nyt oikeastaan selän kuntoutumisen jälkeen tämän näki nyt niin selkeästi - kun on poistettu yksitellen asioita, jotka voisivat vaikuttaa ja jalat ovat olleet joka kerta rasittuneet, etenkin keväisin talven hokkikauden jälkeen, mutta mm. myös silloin 6 -vuotiskaudella nurmikentillä kisaamisen jälkeen, kun on ollut nurmihokit jalassa. Myös mitä isompaa hypätään, mitä enemmän tulee toistoja kerralla - hevonen selkeästi rasittuu normaalia enemmän, eikä hyvätkään jälkihoidot kävelytyksineen ja kylmäilyineen tunnu auttavan rasituksesta kunnolla palautumiseen.


Tästä syystä uskoisin, että Deen aktiivi kisaura esteillä, etenkin niillä yhtään isommilla on ohitse. On turhaa kiusata hevosta asialla, vaikkakin täytyy myöntää, että kaikista ongelmista huolimatta Dee on aina rakastanut hyppäämistä todella ja sen silmät aina alkaa tuikkimaan, kun se tajuaa, että nyt hypätään! :) Uskon, että Deen kanssa voi jatkossakin hypätä viikottain pieniä alle metrin tehtäviä ja välillä ottaa muutama hyppy isompaakin, mutta kunnon treenin esteiden parissa on mielestäni järkevämpää jättää nyt taka-alalle. Sileän puolella sillä on varmasti vielä paljon annettavaa ja sillä puolella muuten hevonen edelleen voi jatkaa aktiivista tekemistä. Se on etenkin tuon selän onnistuneen hoidon jälkeen lähtenyt liikkumaan niin eri tavalla ja toisaalta se on niin äärettömän viisas, että sille varmasti ei ole temppujen opettaminen mitenkään vaikeaa. Mitä enemmän se saa tekemistä ja aivojumppaa, sen tyytyväisempi se on - loppujen lopuksi voinen siis todeta näiden vuosien jälkeen, että Deestä on kuoriutunut kunnon työmyyrä. Aina valmiina lähtemään tekemään hommia ja mitä enemmän se onnistuu ja onnistumisista kehutaan, sen enemmän se vaan yrittää. <3 Tosin jos joku asia tuntuu ikävältä, niin senkin se kyllä ilmoittaa hyvin selkeästi.

Mutta aika tyytyväisen oloinen hevonen minulla on ollut nyt tämän viimeisen viikonkin, kun se on vaan saanut olla, tarhailla, kävellä pieniä lenkkejä ja syödä paljon vihreää :D Tuo sen vihreän himo alkaa olla taas aikamoisen raskastakin, sillä se olisi joka hetki vain tilaisuuden tullen menossa pää edellä pensaikkoon syömään, hahhah...


Vielä toinen viikko jatketaan kävelytystä lisäten ja sitten voidaan aloitella taas liikenteeseen paluuta. Deestä on tullut pari kyselyäkin, ja nyt ainakin alustavasti tuntuu, että on löytynyt Deelle todella varteenotettava uusi kotiehdokas ja voikin olla, että koko kesää me ei enää Deen kanssa ehditäkään viettämään. Tavallaan niin surullista ja haikeeta, mutta toisaalta olen vain päällisin puolin niin onnellinen, jos Dee pääsisi hyvään kotiin jatkamaan touhuilujaan, jossa siitä pidetään ja sitä rakastetaan - se olisi kaikkein tärkeintä. Katsotaan kuitenkin rauhassa miten käy ja toisaalta ei meillä myynnin kanssa ole kuitenkaan mikään kiire sinällään. Uskon, että asiat lopulta soljuvat niin, kuin niiden kuuluvat mennäkin ja kaikella on tarkoituksensa. Nyt vain nautitaan joka päivästä, eikä mietitä ja murehdita liikaa huomista.

torstai 18. toukokuuta 2017

Korkealta pudotus

Kaikista postauksen kuvista kiitos Vilma Mäkinen!

Uskomatonta, miten tässä lajissa voikaan käydä niin nopeasti aallon harjalla ja sieltä tippua sillä hetkellä jo aallon pohjalle. Kuten varmasti minun instragramitilin seuraajat ovat voineet jotain jo nähdä, niin meidän viime viikkoiset treeniin paluut sujuivat hyvin. Pikkuisen mietin ennen Piian estetreenejä alku viikosta Deetä sileällä ratsastaessa, että onko se nyt vieläkään ihan ok siitä oikeasta etusesta, mutta sitten sain vahvistusta ajatukselle sivusta seuranneilta, että ihan hyvältä se kyllä näyttää ja totesin itsekin, että hyvältä se kyllä tuntuu. 

Piian treenit olivat siis kahtena päivänä, keskiviikkona ja torstaina. Oli ehkä virhe mennä kaksi päivää putkeen, ja sitten vielä lauantaina kisat, mutta ajattelin, ettei se ole mikään ongelma sillä näin toimimme myös viimeksi Ypäjän kisaviikolla ja Dee oli super kisoissa. Piian treenit ovat kuitenkin super super rankkoja, etenkin kun aletaan treenaamaan esimerkiksi nyt meidän tapauksessa sitä pitkää vettä, niin hyppyjä kertyy yhdeltä päivältä todella todella paljon, jos se ylittäminen ei onnistu rennosti ja rauhallisesti. Myöskään estekorkeuksissa ei säästelty, radan pätkiä ja erilaisia tehtäviä tultiin alkuun 110cm korkeudella ja sen jälkeen rataa isompana muutamaan otteeseen plus vielä mahdolliset pätkät, jotka vielä radan jälkeen halutaan erikseen korjata.


Vielä toisenakin päivänä pitkän veden ylitys ensimmäisellä hyppykerralla vähän vielä jännitti, mutta sen jälkeen pitkä vesi suoritettiin kerta toisensa perään rennosti :)

Mutta itse hevoseen olin treenien osalta niin niin tyytyväinen! Dee toimi kuin kello. Lukuunottamatta sitä pitkää vettä ensimmäisenä päivänä, jolloin löysin itseni irti satulasta kahteenkin kertaan ;) en kastunut onneksi, vaikka laskeutuminen märemmälle alustalle oli senteistä kiinni, ja lopulta homma saatiin luistamaan vedelläkin hyvin. Toisena päivänä Deetä ja minua jopa ehdotettiin vetohevoseksi toisille kavereille veden ylitykseen, joille se vesi oli vielä silloinkin vähän liian jännää - Piia naureskelikin, että: "Ei olisi tätäkään päivää uskonut näkevän, että tuon hevosen laittaisi vetohevoseksi tällaisessa tilanteessa." Kieltämättä tilanne huvitti itseänikin. Dee porukan rohkein ja varmin hevonen... hehheh :D Edistystä!


Dee hyppäsi myös paljon hyviä ja hienoja hyppyjä, ja Piiakin oli todella tyytyväinen näkemäänsä. Ajattelin pitkästä aikaa, että no nyt on kaikki niin kuin pitääkin! Hevosella on kivaa, mulla on kivaa ja kaikki toimii. Uskoin, ettei tästä voi olla taas kuin suunta jatkua ylöspäin ja olin suunnitellut, että otetaan nyt vielä yksi 110cm rata kisoissa ja sitten sen jälkeen oletettavasti suorituksen hyvin mentäessä, voimme startata sitä seuraavana viikonloppuna Riders Inn:ssä ehkä jopa 120cm. Mutta... eipähän se ihan niin mennyt sitten tälläkään kertaa.



Salon kisareissu viimeviikonloppuna pudotti sitten sellaisen kiven niskaan yllättäen, että ei löydy sanoja sille pettymyksen tunteelle, joita etenkin silloin koin. Nyt kun muutama päivä on kulunut, pystyy asiaa taas järkevämmin katsoa, mutta ei fiilikset edelleenkään mitenkään hyvät ole.

Ennen Salon kisapäivää meillä oli Piian treenien jälkeen yksi välipäivä, jolloin hölkkäsin hevosen vain kaikissa askellajeissa läpi ehkä sellainen 10-15 minuuttia plus kävelyt päälle. Halusin, että hevonen vain liikkuu ja kun se tuntuu hyvältä, niin en jatka pidempään. Paljon kävelyä vaan ja tarhailua, jotta paukkuja on sitten itse kisapäivänä hyvin. Dee liikkui tuona päivänä todella hyvin ja se oli avuilleni kuin ajatus, niin pidättäville, kuin eteenpäinkin - kaikki toimi. Olin super tyytyväinen ja mietin, että kumpa tällaista hevosta saisi ratsastaa kaiket päivät! 

Salossa verryttelyssä Dee tuntui aluksi edelleen super hyvältä. Se oli myös hirmuisen rauhallinen verkassa, sitä ei kiinnostanut muut hevoset ja se malttoi välissä kävelläkin normaalisti, mikä ei ole tämän kanssa ollut koskaan mikään itsestäänselvyys. Verkkahypyt lähtivät soljumaan kuin ajatus, kaikki vaan toimi - oli niin hyvä fiilis. Kunnes aloin ottamaan viimeisiä hyppyjä pystylle, joka oli luokan rajoissa olevassa maksimikorkeudessa. Olin laukkaamassa lyhyellä sivulla, enkä vielä ehtinyt edes kääntää kohti pystyä, kun Dee sai jonkun kohtauksen. Se jäi pomppimaan paikalleen, veti u-käännöksen, pomppi vähän etuosaansa nostaen, potki taaksepäin. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut läheltä, missään ei tapahtunut mitään sellaista, mistä se olisi voinut hermostua ja provosoitua. En sillä hetkellä oikein osannut ajatella muutakuin, että uusi laukannosto ja ympyrän kautta uusi lähestyminen. Tällä kertaa hevonen kulki sinne minne halusinkin, mutta jouduin vähän paineella sen ratsastamaan nyt esteelle perille, jonka vuoksi tulin pystyn vielä heti perään uudelleen. Tällä uudemmalla hypyllä pystyin jo vähän hellittää painetta, ja sain hevosen esteelle hyvin perille asti. Ehkä hyppy jäin vähän laakaksi ja hätäiseksi, mutta se oli ok. Eikun valmistautumaan radalle.


Odottaessamme vuoroa toisten ratsukoiden ajan Dee käyttäytyi vähän hassusti. Se liiraili kokoajan oikealle sivulle, enkä meinannut saada sitä millään pohkeesta eteenpäin. En kuitenkaan siinä vaiheessa ajatellut myöskään asiaa sen kummemin, yritin vain miettiä tulevaa varsin pitkää rataa läpi, jossa etenkin uusinta ei ollut ihan se loogisin.

Kun saimme lähtömerkin, Dee lähti kuitenkin ihan normaalin oloisesti laukassa eteenpäin ja sain mielestäni hyvin sen siinä vaiheessa taas pohkeesta ohjalle. Fiilis lähestyessä ykköselle oli hyvä, paitsi kaksi askelta ennen ykkösenä olevaa okseria tuntui ehkä aavistuksen pakittamista hevosen puolelta. Laitoin jalan kiinni ja yritin pitää hyvän tuen edestä, ettei se pääse valahtamaan pitkäksi ja etupainoiseksi kuitenkaan. Etäisyys esteelle oli kuitenkin hyvä ja ei omassa päässäni käynyt mielessäkään, etteikö me tätä rataa ihan loppuun asti vedetä. Esteet tuntuivat Piian treenien jälkeen naurettavan pieniltä ja helpoilta kuitenkin. Kakkosena meillä oli vasemmalta kaartaen pieni pysty ja nämä vasemman puolen kaarteet ovat olleet aina vähän hankalia ja olin jo etukäteen miettinyt, että pyrin pitämään hevosen vahvasti jalan edessä läpi kaarteen, että voidaan sitten rentoutua kohti estettä. Noh kuinkas sitten kävikään. Pieni pysty, hyvä lähestyminen, laukka kunnossa. Dee pysähtyi. Kiukustuin todella, laitoin jalan kylkeen ja totesin ääneenkin hevoselle, etteä "eihän me nyt tällaiselle pysähdytä!" 

Uusi lähestyminen ja nyt ratsastin jo tosi tosi paineella jalasta eteen, en vain antanut hevoselle edes vaihtoehtoa muulle, kuin yli menemiselle. Dee hyppäsi laakasti ylimmäisen puomin mukaan ottaen ja tämän jälkeen meillä katois kontrolli - en muista milloin viimeksi näin olisi käynyt. En saanut laukkaa vaihtumaan loivassa kaarteessa oikealle, hevonen valui vasemmalle väkisin pohkeesta huolimatta, juoksi alta ja siitä seurauksena hätäinen hyppy kolmoselle. Lyhyen sivun kaarteessa minulla olisi ollut ihan hyvin aikaa saada hevonen takaisin ja löytää tasapaino, mutta en saanut juuri mitään otetta Deehen. Se oli ihan kuin sulkenut korvansa, eikä ottanut mitään informaatiota vastaan. Sarjalle tultiin sitten niin herran haltuun, en pystynyt yhtään ratsastamaan paikkaa, kun ei ollut mitään millä ratsastaa. Tultiin vaan sisään puolikkaaseen, josta hevonen vielä kipusi yli a -osasta ja siinä mietin, että tää oli nyt tässä ja en enää edes yrittänyt b -osasta kannustaa yli. Toinen kielto, ja hylkäys. Otin vielä yhden hypyn ykköselle ja sinnekin oli jälleen taas vaikeaa osua - yli kuitenkin. 


Olo oli, kuten arvata saattaa, ihan kauhea. Ärsytti alkuun niin paljon, että sanoin miehelleni, että käy jälki-ilmoittamassa meidät 120cm luokkaan, että täähän nyt ei todellakaan jää tähän näin. Tulihan siinä puntaroitua kaikki, mistä ihmeestä tämä nyt johtui ja ensiksi soimasin itseäni, kuinka huonosti sitten ratsastin ja olisi pitänyt sitä ja tätä ja tota... Pään sisällä kävin monta asiaa läpi uudelleen ja uudelleen. Mukana hoitamassa ollut ystäväni totesi heti radan jälkeen, että huomasi sen kuinka se alkoi taas yllättäen jarruttamaan aavistuksen kohti estettä, että huomasinko sen itse. Olin jotenkin niin sekavissa fiiliksissä, etten oikein tiennyt tunsinko vaiko enkö ja johtuiko se omasta ratsastuksestani vai mistä.

Kävelin Deen kanssa tovin, kunnes siirryin verkkakentän huollon ajaksi maneesiin vähän hölkkäämään - olisin kuitenkin jälki-ilmoittautuneena luokan ensimmäinen lähtijä, joten verkka tulisi aloittaa ennen radan kävelyä ja luokan alkua. Maneesissa otin ohjat käteen tuntumalle ja siirsin hevosen raviin. Dee nappasi minulta heti ensimmäisellä askeleella ohjan kädestä. Siirsin takaisin käyntiin, keräsin ohjat ja uudelleen raviin. Tunsin, ettei kaikki olekaan nyt kunnossa. Käteen tuntuma tuntui nykivältä joka askeleella, ihan hiuksen hienona, mutta kuitenkin niin että sen heti huomasi. Pyysin ystävääni katsomaan, näyttääkö se hänen mielestään täysin puhtaalta nyt - no ei kyllä ihan täysin näyttänyt, kaarteessa tulee epätahtisia askelia enemmän kuin pari. Eikun hevonen liinan päähän ja maasta katsomaan, ei näyttänyt liinan päässäkään kovin normaalilta, ei selkeästi kyllä ontunutkaan, mutta kummallinen. 

Lopulta Deen oikea etunen taivutetttiin alanivelistä - se on se jalka, joka oli rasittunut nyt tässä keväällä jälleen kerran ja joka myös hoidettiin, ja jonka hoidon jäljiltä tässä nyt palauduttiin normaaliin treeniin. Taivutuksessa Dee vastusteli hiukan ja kun sen piti lähteä taivutuksesta eteenpäin raville, oli reagtio ja ontuminen taas todella todella selkeä. Etunen oli rasittunut hyppäämisestä uudelleen ja nyt se oli mielestäni voimakkaampi, kuin mitä klinikalla taivuttaessa viimeksi oli. Saimme siis aika heti syyn äskeisen radan tapahtumille.



Sittemmin jo kisapaikalla Deetä hoitaessa takaisin kohti kotimatkaa totesinkin, että luulen, että Deen aktiivi kisauraan tähtääminen taitaa olla tässä. Mielestäni olen yrittänyt nyt kaikkeni. Ja kun kuitenkin tietää, että kyllä se hyppää niin mielellään vaikeita ja isojakin tehtäviä, jos kaikki on hyvin. Sillä on kuitenkin todella pieni kipukynnys, joka on tottakai hyväkin asia - monet asiat tulee huomattua hyvin nopeasti, ennen kuin tilanne on jo edennyt ja niin vakava, ettei hevonen kestäisi ylipäätään enää käyttöä ja rasitusta ollenkaan. Isommilla esteillä säännöllisesti ja paljon treenaaminen taitaa kuitenkin olla tämän hevosen kohdalla nyt historiaa. Ei ole hevoselle reilua, kun kerta toisensa jälkeen tilanne päätyy tähän, ettei sen kroppa kestä ja se kipeytyy milloin mistäkin. Toisaalta tilanne on myös hirveän turhauttavaa kaikkille. Panostat paljon, hyvin menneet kisat ja treenit luovat toiveita. Ongelmia ei ole, kun hevosen kanssa treenaa ja touhuaa sileällä ja pienillä esteillä, käy vaikka laukkamaastoissa, kiipeilemässä jne. Mutta kun estetreeni kovenee, esteet nousee, ongelmia alkaa syntyä, ei heti, mutta ajan kanssa. Niin se on nyt mennä kerta toisensa jälkeen.

Tämä kuitenkin antoi nyt sen selkeyden, mitä lähdin tältä vuodelta hakemaankin, kun hevoselle täytyy kuitenkin etsiä uusi koti nyt jatkossa - kestääkö se millaista estetreeniä, voiko siitä vielä toivoa mukavaa 110-120cm luokkien hyppääjää jne. Melkein nyt täytyy taipua siihen ajatukseen, ja toisaalta se ajatus on myös helpottava, ettei Deestä ole aktiiviseen estekisakäyttöön - siihen ei tarvitse enää luoda toiveita ja paineita sen suhteen. Siitä on varmasti paljon iloa nyt ja jatkossa muuten aktiiviselle harrastajalle, joka tykkää hyppiä vain hyvän mielen vuoksi silloin tällöin, mutta hyppääminen muuten ei ole se juttu, jota haluaa treenata tosissaan. 

Tuntuu niin rankalta, ja toisaalta olen jo niin pystynyt pitkän aikaa asennoitumaan tähän, että nyt on vain oikeastaan olo seesteinen. Me käymme nyt huomenna, perjantaina, klinikalla tsekkaamassa tuo jalka ja varmasti se hoidetaan vielä kerran. Sen jälkeen nautiskellaan vaan kesästä, mennään ja tehdään hyvän mielen mukaan - ilman tavotteita ja paineita kisapuolella. Toivon, että Dee löytäisi uuden hyvän ja rakastavan kodin syksyyn mennessä.

COPYRIGHT

Ulkoasun tarjoaa Veera Junttila, Lunar Graphics 2017