lauantai 28. tammikuuta 2017

Sugar Baby & BOT EQ3

Saanen esitellä kaksi timanttia: blogini yhteistyökumppanilta Back on Track:ilta testiin saatu erittäin tyylikäs uudet turvallisuusstandardit täyttävä ratsastuskypärä EQ3 - sekä 6 -vuotias hannovertamma Sugar Baby HRH (Stalypso - Goodman).


Eilen luonto pisti kyllä parastaan, ja onneksemme kamerakalusto ja kuvaajakin pääsi paikalle kerrankin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Ja aika upeita kuvia tulikin!

Olen nyt omien päivätöideni ohella tehnyt valmentajalleni Marikalle hänen tallillaan töitä muutaman kerran viikossa, ja samalla olemme nyt ottaneet molemmat nuorukaiset, Sugar Babyn eli Sissin, sekä Stellarian eli Stellan pikkuhiljaa takaisin treeniin loppu vuoden lomailun ja treenitauon jäljiltä.

Viime kesän lopulla alkanut yhteistyö Marikan hevosten ratsastuksien kanssa on ollut itselleni sellainen mahdollisuus, josta en voi olla kuin loputtoman kiitollinen. Älyttömän hienoa päästä ratsastamaan ja treenaamaan Suomen yhtiä parhaimpia nuoria hevosia. Marika oli tyytyväinen siihen miten ratsastin hänen hevosiaan ja olen todella otettu, että tähän hommaan minua sitten pyydettiin. Tänä vuonna pääsen erityisesti tämän näissä kuvissakin esiintyvän Sissin kanssa työstämään, sillä se annettiin minulle tämän vuoden "projektiksi". Sissillä on ollut viime kauden päätteeksi saikkua muutama kuukausi ja sen kunto on tippunut sen vuoksi aika paljon, ja se olisi tarkoitus tänä vuonna pikkuhiljaa nostaa rauhassa ylöspäin pienistä radoista.


Hevosia on nyt kolme viikkoa liikutettu säännöllisesti, aluksi viikko juoksuttaen enimmät patoutuneet energiat pois ja sen jälkeen vähitellen myös juoksutuksen ohella selästä. Eilen lähdin kokeilemaan onneani näiden "apinoiden" kanssa pellolle, jossa on vähän paremmin tilaa, kuin kentällä. Hirveän pitkiä vetoja ei uskalla ottaa näin alussa, vaan tehdään sellaisia 15-20 minuutin askellajit läpi plus kävelyt. Kun ei ole maneesia, ollaan aika paljon luonnon olosuhteiden armoilla ja pienikin hanki jo itsessään tuottaa lisää vastusta liikkumiseen, joten sen kanssa täytyy olla varovainen, ettei tule yhtäkkiä innostuttua liikoja ja rasitettua liian paljon.

Molemmat olivat vähän turhan pinkeitä pellolla hölkkäilystä ja näistä kahdesta tulisempi kaveri Stella veti sen verran kierroksia, että sen kanssa jätettiin laukat lopulta ottamatta ja tyydyttiin ravailuun  ja käynti-ravi -siirtymisiin. Sissi kulki alkuun pellolla, kuin säikähtänyt hirvi, kun sen mielestä oli uusi maisema niin kauhean jännää :D mutta rauhoittui sitten sen verran, että otettiin muutamia laukkapätkiäkin. Ensi kerralla uskaltaa jo varmasti enemmän. Toivottavasti kelit ja pohjat pysyy nyt tällaisena! Ensi viikolla olemme myös menossa heppojen kanssa Ainoon Pantsun puomi-kavaletti -treeniin - siistiä!


Kypärä näyttää näissä kuvissa ihan mustalta, mutta todellisuudessa se on kauniin tummansininen! Jotenkin tuo alhaalta tuleva auringonvalo ei päästänyt kypärän väriä oikeuksiinsa, mutta laittelen vielä myöhemmin erikseen tarkempaa esittelyä itse kypärästä, sekä kerron muutaman viikon jälkeen käyttökokemuksista. Näissä kuvissa kypärä oli minulla vasta ensimmäistä kertaa päässä, ja toistaiseksi voin vain todeta, että mukavan ja miellyttävän tuntuinen se on - ei purista, ei paina ja on tosi kevyt.


Kiitos yhteistyöstä ja kypärästä:

maanantai 23. tammikuuta 2017

Kun hevoseni kasvatti siivet!

En olekaan tainnut kirjoittaa sen enempää meidän alkaneista hyppytreeneistä. Olen hypännyt Deellä itsekseni kolme kertaa, ja nyt on takana kahden viikon aikana kahdet Marikan treenit. Säätöjä edelleen haetaan ja aina emme ole hevosen kanssa ihan samalla aaltopituudella etenemisen kanssa, mutta viime torstaina 19. tammikuuta tuntui, kuin Dee olisi saanut siivet! Se hyppäsi paremmin, kuin useaan vuoteen!

Fiilis on edelleen ihan uskomaton ja minulla tulee ihan kylmät väreet, kun katson sen hyppyä nyt ja miltä se alkaa vihdoin pikkuhiljaa näyttämään! Uskallanko sanoa jo ääneen, että kaikki uhrautuminen ja ponnistelu tämän hevosen eteen alkaisi vihdoin kantamaan hedelmää? Ainakin tämän hetkinen meno lupaa todella hyvää - katso vaikka itse alla olevalta videolta!

(Ja sori nyt heti alkujaan tuo ysärimusiikki videon taustalla, mutta aika moni varmaan tietääkin, että Youtuben musiikkivalikoima ei aina päätä huimaa ja tällaset kappaleet ovat aika timantteja kaiken muun sen "musiikin" joukossa... :D)



Omaan tekemiseenikin olen suhteellisen tyytyväinen. Vielä pitäisi kättä saada rennommaksi, omaa kroppaa rauhallisemmaksi jne, mutta moni asia on kokoajan paremmin. Ehkä kaikista paras on tällä hetkellä se oma asenne. Olen saanut itsevarmuuden pikkuhiljaa kaikkeen takaisin - kiitos valmentajani. Ja itsevarmuus alkaa näkymään siinä, mitä ratkaisuja teen esteiden välillä ja lähestymisissä. Yhden kerran sekosin lähestymisessä ja kadotin ponnistuspaikan ja pysäytin vaistomaisesti hevosen - se näkyykin tuolla videolla. Siihen sain kommenttia, että minun pitää vaan rohkeasti ratkaista nämäkin tilanteet, kun näen, ettei paikka löydy tai ole ihan "optimaalinen" omasta mielestäni. Kuitenkin on aika laaja käsite, että mikä se oikea hyvä ponnistuspaikka on - se riippuu hevosestakin paljon ja siitä mitä halutaan, minkälaista tehtävää on tulossa, minkä tyyppinen este ja minkälainen tilanne on juuri ennen estettä. Minun pitää olla nopeampi, mutta pehmeämpi, vaikuttamaan hevoseen - tehdä päätös ja viedä se loppuun asti.

Toisaalta, voinko olla tässäkään asiassa nyt liian ankara itselleni - onhan hyppykertoja etenkin Deen kanssa viimeisen vuoden aikana kertynyt todella vähän. Kuitenkin muuten tuota yhtä hutia lukuunottamatta tekemiseni oli jo aika hyvää ja varmaa verrattuna viime vuosiin, ja voin olla siihen tyytyväinen. Tästä on hyvä lähteä kehittämään itseäni ja sitä kautta hevosta, ja sen hyppyä! Tavoitteena on löytää rento eteneminen ja tekeminen, ja jos nämä on nyt lähtökohdat tälle vuodelle, niin olen todella todella optimistinen kaiken suhteen! :)

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lisää vaikeita päätöksiä


Vaikka näitä asioita on pyöritelty päässä jo muutama vuosi - jotenkin nyt Veetin kuoleman jälkeen tuntuu luontevalta miettiä lisää ja alkaa tekemään oikeasti päätöksiä tulevasta, sekä työstämään muutosta. Ja tällä hetkellä tuntuu viimein olevan sellainen olo, että voin niistä kirjoitella tännekin.

Kun Torsti syntyi - oli jo silloin ajatus, että se tulee olemaan minun Deelle jatkaja. Dee on ensimmäinen oma hevoseni, jonka kanssa on kehitytty yhdessä ja toisaalta olen oppinut todella kantapään kautta eläimestä hevonen, hevosen kouluttamisesta pienestä varsasta ratsuksi kohti kilpakenttiä, mutta myös ratsastuksesta ja kehittynyt siinä ratsastajana. On ollut jo jonkin aikaa selvää, että taloutemme ei tule kestämään kahta aikuisen hevosen kuluja, ellei jotain ihmeellistä tapahdu tulopolitiikan puolella. Torsti on tänä vuonna 2 -vuotias, ensi vuonna se laitetaan jo satulaan.

Aina olen toivonut, että Dee voisi olla hevonen, jonka pitäisin sen elämän loppuun asti - on se niin tärkeä hevonen minulle. Mutta aika selvää se on ollut myös tässä ajan kuluessa, että se on vain täysin mahdotonta. Meillä ei ole isoa varallisuutta, ja me nipistämme tällä hetkellä jokaisesta arjen asiasta vähän väliä sen minkä pystymme ja tulevaisuudessa taloustilanteemme kiristyy. Nyt on aika tehdä isoja päätöksiä, kun niihin on väistämättä nyt heti alkuvuodesta jouduttu jo muutenkin, on jotenkin helpompaa jatkaa muutosten edistämistä ajatusten lisäksi käytännössä.

Tänä vuonna Deelle tulemme etsimään uuden hyvän, sille sopivan kodin. Ennen sitä haluan kuitenkin varmistaa hyppytreenejä ja ehkä muutamia kisastartteja tekemällä, että sen selkä on nyt taatusti saatu siihen tilaan, että pystymme toteamaan sen kestävän normaalia harrastamista ja treenaamista lajissa kuin lajissa. En usko, että tämän hevosen myyminen on kovinkaan helppoa, koska se on niin erikoinen tapaus, joka omaa hiukan hankalan sekä epäonnisen historian, mutta toisaalta tiedän oikean ihmisen eteen osuessa, että siitä olisi varmasti hirveästi iloa jollekin - se on ihana hevonen ratsastaa ja hoitaa, ja nyt iän karttuessa tasaantunut myös huomattavasti nuoruusvuosistaan.

Nyt kun tämä on heitetty ilmoille julkisesti, ei vain ystäville ja lähimmille kerrottuna, voin lähteä työstämään asiaa ja ajatusta lisää eteenpäin. Minulla ei ole kiire uuden kodin löytymisen suhteen, mutta tulevan vuoden aikana toivon, että saamme tilanteen ratkottua ja kauniille Deelle uusi mukava ihminen, joka rakastaisi sitä yhtä paljon, kuin minä olen sitä rakastanut.

Vaikeita päätöksiä, joita en koskaan toivonut joutuvan lopullisesti kohtaamaan ja salaa olen toivonut, että asiat jotenkin järjestyisivät - mutta elämä vie ja aika kulkee eteenpäin. Ensi kuussa täytän 29 -vuotta itse. En ole enää se sama nuori nainen, kuin kymmenen vuotta sitten. Minulle on noussut uusia haaveita elämässä oman ratsastusurani kehittämisen ohelle. Minulla on ratsastuksellisesti asiat tällä hetkellä todella kivasti ja vaikka ihan omaa hevosta ratsastettavana ei vähään aikaa olisikaan, on minulle avautunut jo viime vuonna hieno mahdollisuus ratsastaa toisen henkilön tallissa hienoja hevosia, panostaa ja treenata siellä. Torsti kasvaa kasvamistaan ja kahden vuoden päästä sen kanssa toivottavasti pääsemme jo suunnittelemaan sen kilpauran aloittamista.

Tällaisia ajatuksia, jotka on nyt virallisesti heitetty ilmoille. Katsotaan kuitenkin mitä aika lopulta tuo tullessaan. Uskon, että kaikella on aina tarkoituksensa.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Kyynelten vuoro


Viimeisen blogitekstin jälkeen ei ole ollut intoa kirjoittaa tai istua koneella. Meidän ihanista ihanin rakas koiramme rottweiler Veeti, joka olisi tänä vuonna täyttänyt jo arvostettavat 10 -vuotta, meni yllättäen huonompaan kuntoon. Sen selkä oli kipeä, ja suu rupesi haisemaan. Yleisilme oli väsynyt. Selän kävimme kuvaamassa ja se kertoi karua totuutta siitä, että nivelrikkoa ja muuta sanomista oli vanhalla koiralla jo aika paljon. Leikkaus ei tullut kyseeseen, koska en halua vanhaa koiraa enää tässä vaiheessa lähteä leikauttamaan - siinä ei olisi järkeä. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa, että meidän yhteinen aika alkaa käymään vähiin </3

Suun kohdalla eläinlääkäri kehotti varamaan myöhemmin kevättalvelle hammaslääkäriajan, jotta päästään hoitamaan hampaat, josta mahdollisesti suun haju on peräisin. Sitä ennen lähdettiin kipulääkkeillä ja lisäravinteilla hoitamaan koiraa kivuttomammaksi.

Lääkkeet tehosivat kyllä ja selkä tuli paremmaksi. Koira liikkui jo ihan kivasti, ja välillä innostui riehumaan ja ilakoimaan tuttuun tapaansa, josta sitä piti vähän toppuutella, ettei vanhus kipeytä itseään uudestaan. Mutta kuitenkin silmistä näkyi aika-ajoin surullinen katse, jota sillä ei ole ollut ennen. Eikä se kadonnut päivien edetessä. Öisin en saanut nukuttua, kun Veeti ei saanut ja se vain nieleskeli ja tuntui tuskaiselta ajoittain. Välillä oli parempiakin öitä ja päiviä. Olimme sopineet selän takia kontrollin helmikuun alkupuolelle, ja jos kaikki ok, niin voidaan varata aika hammaslääkäriin. Kuitenkin alkoi tuntumaan entistä selkeämmin, että suu vaivasi koiraa ja soitimme eläinlääkäriin kysyäksemme asiasta vielä, kuinka toimitaan. Saimme uuden lääkäriajan jo perjantaille 20. tammikuuta.

Perjantai-aamu oli erityisen kaunis, auringon nousu oli henkeän salpaavan hieno, kun juoksutin Marikalla hänen hevostaan heti aamutuimaan ennen tallihommia. T lähti aamusta viemään Veetiä hammaslääkäriin ennen työpäiväänsä - odotti, että koira saadaan nukutettua ja lähti sitten matkaan, kun syvässä unessa olevaa Veetiä oltiin viemässä hammasspesialistin tarkastettavaksi. Minun oli määrä omien töideni jälkeen kiirehtiä eläinlääkäriin paikalle ennen puolta päivää ennen, kun koira tulee heräämöön ja hakea koira kotiin. Veeti ei kuitenkaan enää palannut kotiin..

Olin juuri saanut hevosen takaisin talliin liikutuksesta, kun sain T:ltä maailman surullisimman puhelun. Veetille olisi parasta jos se lopetetaan - kysyttiin annanko siihen luvan. Eläinlääkäri oli soittanut pian perään T:n lähdettyä ja kertonut kurkusta löytyneesä isosta kasvaimesta, joka on pahanlaatuinen ja jota ei voida poistaa. Koiralle parasta olisi tässä vaiheessa päästää kivuista.

Hetkellisesti maailma tuntui sumenevan ja raskain mielin sanoin, että antavat Veetin päästä ikiuneen.

Tätä päivää olen jo jonkin aikaa pelännyt niin paljon. Veeti on koira, joka on merkinnyt kaikista eläimistäni ikinä minulle kaikista eniten - se oli paras ystäväni, ensimmäinen oma ja maailman uskollisin koira, josta olin unelmoinut pikkutytöstä asti. En olisi ikinä hienompaa koiraa osannut toivoa, mitä Veeti oli <3 Suru ja ikävä on suunnaton ja kyynelten valuminen ei ota loppuakseen... Olisi niin ihanaa saada vielä kerran halata sitä. Olisi ollut mukava sanoa sille vielä kerran hei. En enää ehtinyt. Veeti nukkui rauhallisesti pois 20.01.2017 kauniina aurinkoisena talviaamuna.

Kiitos Veeti kaikesta. Nuku rauhassa, toivottavasti sinun on nyt hyvä olla. Mami rakastaa sinua aina eikä unohda koskaan 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Parempi kuin koskaan!


Fysioterapeutti Selma Piha kävi Deetä hoitamassa viime torstaina. Tilasin hänet paikalle silloin, kun Dee oli äärimmäisen huono ja olin aivan maani myynyt, että miten tästä nyt jatketaan ja ajattelin, että nyt tarvitaan Selma viimeistään paikalle jos koskaan toteamaan, että pitääkö se nyt piikittää vielä kerran vai mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Kun tilanne oli se, että takapää ei kantanut ja toiminut normaalisti, ja kaikenkaikkiaan kroppa oli hevosella aivan tukossa. Se ei ole koskaan ollut noin huonona - ei edes silloin, kun lähdimme ensimmäisen kerran selän mysteeriä viime keväänä selvittämään. Selma pääsi paikalle vasta nyt, joten muutama viikko ehti vierähtää ja olin päättänyt, että liikutan hevosta normaalisti ja vaihtelevasti, ja paljon jumpaten. Se joko sitten auttaa tai on auttamatta!

Samaan aikaan epätoivon hetkellä aloitin Chia de Gracian lähettämät superfoodit - ns. "luonnon oman kortisoonin" eli kurkuman sekä siihen rinnalle selän nivelten toimintaa parantamaan sarviapilan siementä. Näistä haluan kirjoittaa aivan erikseen vielä paikkoin oman jutun, mutta tässä yhteydessä kuitenkin on mainittava, että meillä oikeasti alkaa homma luistamaan ja hevosen kroppa on aivan toista maata - ja näin lyhyessä ajassa! Selman torstain sanoin jo heti hoidon alkupäässä: "Tää selkä ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä - se on parempi kuin koskaan!"

Tiesinhän minä, että ratsastuksellisesti olemme parantaneet menoa kokoajan ja hevonen tuntuu aina vaan paremmalta, ja se myös pysyy todella paljon rennompana nyt kuin koskaan, vaikka tekisimmekin vähän vaikeita asioita tai vaikka olemme tehneet pieniä kokoamaisia! Mutta se oli ihanaa kuulla nyt fysioterapeutin suusta, joka on todella nähnyt hevosen selän huonona ja ollut tässä meidän prosessissa mukana ihan kevään alkuajoilta lähtien. Eli uusinta piikitystä ei todellakaan tarvita. Luojan kiitos!

Uskon, että tähän olemme nyt vain päässeet tottakai sen aktiivisen vaihtelevan liikunnan kautta, jossa pääpointtina on ollut rentouden säilyttäminen kaikessa mitä tehdään (okei, hypyissä se ei oikein ole vielä onnistunut, koska Dee on ollut ihan liian intopiukeena koko hommasta... :D), olen hieronut nyt estehyppyjen jälkeen lämmittävää Arnikan linimenttiä selkään, käyttänyt BOT:in verkkoloimea kuureina treenien jälkeen jättäen sen päiväksi loimien alle ja ottanut sitten illalla jo pois, sekä muutenkin huolehtinut entistä tarkemmin siitä, että loimitus on riittävä, lämmin eikä kinnaa yhtään mistään, ei seistessä eikä liikkeessä ja sitten se, että olen uskaltanut herkästä vatsasta huolimatta lähteä muuttamaan/lisäämään ruokintaan luonnon omia vaihtoehtoja nivelten toimintaa tukemaan ja parantamaan. Kaiken tämän lisäksi olemme tehneet viikottain porkkanavenytyksiä, olen venytellyt jalat läpi jne.

 Paljon tämä on vaatinut, mutta tämän hetkinen tulos palkitsee ja kertoo, että se kaikki pinnistely on nyt ollut kaiken vaivan arvoista! Olen todella toiveikkain mielin tällä hetkellä!

torstai 5. tammikuuta 2017

Notkeuden etsimistä

Vuoden viimeisenä päivänä lauantaina meillä oli Deen kanssa vuoden viimeiset treenit, joskin kaikekseltaan vuoteen ei lopulta niin kauheasti treenejä ehtinyt oikein kertyäkään. Vähyydestä huolimatta nämä treenit ovat saaneet hymyn huulille sen jälkeen - fiilis on hyvä! Meillä oikeasti on nyt suunta eteenpäin ja toivotaan, että hommat jatkuu nousujohteisena nyt tämänkin vuoden puolella.


Noora ehti käydä kerran meitä katsomassa jo marraskuussa ja toisella kerralla oli hyvä yritys jatkaa hommia, mutta Deen jalkahaaverin, ja siitä johtuvan ontuman vuoksi, jätettiinkin leikki alkutekijöihin.

Nyt lauantaina jatkettiin sitten vihdoin taas hommia. Niin se vaan tuntuu, että aina kun on saanut jotain edistymisiä tapahtumaan, niin tuollaiset pakkokävelyiden tuomat tauot vievät kaiken takaisin lähtökuoppiin ja työ on aloitettava alusta. Itsestäni tuntuu, että ennen tuota viimeistä kävelysaikkua olin jo saanut Deen paremmin kantamaan itsensä rintarangasta ylös päin. Sitä en ole meinannut nyt millään saada takaisin, koska tilanne on ollut vielä muutama viikko taakse päin todella kaaoottinen ylipäätään puhtaan hyvän liikkumisenkaan puolesta. Dee sai etusiinsa ne pohjalliset, joista taisinkin jo jotain mainita aikaisemmin, koska liikkuminen edestä on ollut ajoittain sen tuntuista, että ihankuin hevonen arkoisi etusiaan. Pohjalliset eivät tuoneet mitään kummempaa muutosta, mutta muuten olemme jatkaneet tasaisesti nousua liikkumisen kehityksessä ja nyt alkaa näyttää jo aika hyvältä.

Alkuverryttelen tällä hetkellä Deen aina ensin mahdollisimman pitkässä, matalassa ja avoimessa muodossa ravissa, sekä laukassa samoin, mutta jatkovasti pysyen kevyessä istunnassa, jotta selkä pääsee hyvin käyntiin.

Parasta kehitystä saatiin Nooran kanssa aikaiseksi pienillä siirtymisillä ravissa, jossa ajatus oli saada ensin pidäte läpi, hevonen hidastamaan ja kun hevonen odottaa rentona, pyydetään siitä pohkeella eteenpäin, jotta saadaan niitä takajalkoja aktivoitua. Näin saadaan etuosaa kevenemään ja lapoja ylös, kun painoa saadaan siirrettyä lisää taakse. Samaa ideaa tai lähinnä lopputulosta lähdettiin hakemaan laukassa työstämällä avomaisia pätkiä suoralla uralla. Ei ollut helppoa, mutta silti vaikka töihin jouduttiin molemmat, säilyi meillä mukava rento fiilis läpi tehtävien. Tätä me niin tarvitaankin, eli sellaista ihmistä auttamaan meitä, joka positiivisuuden ja rentouden kautta ilman paineita lähtee teettämään tehtäviä ajatuksella: virheitä saa ja pitääkin tehdä!

 Kiitos kuvaajan, meillä on tällä kertaa ruhtinaallisesti ja aika ainutlaatuisesti maneeissa käydyistä treeneistä kuvia, joista näkee mahtavasti niitä hetkiä mitä haettiin, joten ajattelin käydä kuva kuvalta treeniä ja ajatuksia läpi, mitä vielä tässä vaiheessa viikkoa on jäänyt päällimmäiseksi jäljelle.


Ravissa aloitettiin alkuverryttelyjen jälkeen tekemään edelleen aika pitkässä rennossa muodossa siirtymisiä "takaisin päin", eli ihan yksinkertaisesti hevonen kiinni, kun se odottaa ja rentoutuu, jalasta eteenpäin ja taas kiinni, odottaa, jalasta eteen. Kuulostaa ah niin yksinkertaisesta ja helpolta, mutta nämä on niitä tehtäviä ja harjoituksia joissa jokaisella on aina työstettävää ja joista tuskin kukaan lopulta pääsee eroon ikinä, vaikka kilpailisit millä tasolla tahansa. Puhumattakaan hevosesta, joka enemmän ja vähemmän kuluneen vuoden aikana on ollut levossa ja pois töistä. 


Kun hevonen on vastannut pidätteeseen, jäänyt odottamaan ja pääset hellittämään ja ratsastamaan eteenpäin - kiitettiin sisäkädellä, jotta hevonen kiitoksen lisäksi vähän kuin rohkaistuisi työntämään nenää eteenpäin, hakemaan sitä rehellistä tuntumaa ja tottakai sitä, ettei ratsastaja vahngossakaan jää pitelemään edestä passiivisena. Meillä on vielä tosi paljon tehtävää etenkin tuon tuntuman kanssa. Dee osaa olla samaan aikaan super herkkä ja super vahva, ja kun se käy tosi vahvaksi, kaula vain joustaa haitarina eteen ja taakse, ja tuntuma käteen vain voimistuu eikä mitään tapahdu. Hellittäminen on paras kiitos silloin, kun hevonen on tullut pidätteestä takaisin ja jäänyt odottamaan - silloin se toivonmukaan lähtee herkistymään apujen kanssa ja tarjoamaan reaktiota aina vain pienempiin apuihin. Ei tosin meidän treeneissä tällä kertaa, mutta nyt ei saa pelätä niitä virheiden tekemisiä ja miettiä kokoajan, miltä näyttää ulos päin. Ei se harjoittelu ole edustustilaisuus, vaan silloin kehitetään itseämme paremmaksi menemällä ulos mukavuusalueelta - se ei aina näytä kovin hienolta, jos koskaan. 


Pikkuhiljaa hevosen koko kroppa lähti venymään ihan eri tavalla, mutta myös takajalat alkoivat aktivoitumaan. Tämän huomaa todella hyvin näistä kahdesta ylemmästä kuvasta verrattuna vaikka edelliseen kahteen kuvaan, joissa molemmissa on suhteellisen sama hetki menossa, mutta näiden tapahtumien välissä on ehkä aikaa yksi-kaksi kierrosta pääty-ympyrällä. 


 Pian muotoa pääsi vähän enemmän nostamaan, ja samaa tehtävää jatkettiin: pidäte, odottaa, rentoutuminen, eteen, kiitos. Deellä oli kokoajan tosi hyvä motivaatio tehdä vaikka huomasi, että nyt siihen pidettäisiin vastaaminen ei ollutkaan taas niin helppoa. Se, että hevonen reagoi pidätteeseen ja että se pystyy kantamaan sen siirtymisen läpi vaatii lopulta todella paljon voimaa - mitä ei nyt ole, mutta mitä tällä tavalla kehitetään. Oikean takajalan heikkouden pystyi huomaan jälleen aika nopeasti, kun oikeassa kierroksessa saimme tehtyä yhdellä pääty-ympyrällä ehkä sen yhden max. kaksi siirtymistä, niin vasempaan niitä pystyttiin tekemään hyvässä tasapainossa jopa neljää kappaletta kierroksen aikana. Viimeisimmässä kuvassa Dee tulee jo aika kivasti pidätteeseen takaisin, sen paino on jo selkeästi paremmin siirtynyt taaemmaksi, se polkee takaa taivuttaen kinnertä ja säilyttäen aika kivan tuntuman ja muodon eteenpäinkin.


Kun oikea kierros oltiin saatu jo aika kivaksi, vaihdoimme suuntaa ja jatkettiin aivan saman aiheen parissa sinne meidän vahvempaan kierrokseen vasemmalle. Mutta kuten aika usein suuntaa vaihtaessa, myös tällä kertaa tasapaino vähän katosi. Oikeanlaista kantamista ja tuntuman löytämistä piti lähteä tähän uuteen suuntaan taas työstämään vähän alusta. Eli aluksi herättelemään uutta sisäjalkaa, hakemaan jälleen parempaa tuntumaan eteen ja saamaan hevosta odottamaan ja vastaamaan tasapainoisemmin pidätteeseen. Tässä oli aika hyvä juttu se, että otimme ensin tuoreilla voimilla sen vaikeamman suunnan, kun hevosen kunto ei ole mikään ihmeellinen... On helpompi saada hyviä toistoja vahvempaan suuntaan vähän jo parhaan teränsä antaneella hevosella, kuin heikompaan.


Näissä kahdessa ylemmässä kuvassa näkee hyvin sen ongelman, mikä Deen kanssa usein on. Kun teet pidätteen edestä ja yrität istua tiiviimmin istunnalla, se rullaa kaulaa haitarimaisesti, painuu kuolaimen alle, takajalat jää vähän taakse ja hitaiksi ja koko hevonen tulee vahvaksi. Kun pyydät eteenpäin, lähdet hellittämään edestä ja hakien vähän nenää eteenpäin - tuntuma katoaa mahdollisesti täysin ja hevonen jää tyhjäksi. Siirtymisien kautta se tuntumakin sieltä kuitenkin paranee. 


Ja sitten seuraavissa kuvissa näkikin jo sen kehityksen, minkä saavuttaa sinnikkäästi toistoja tekemällä siirtymisien kanssa. Takaosa alkaa aktivoitumaan ja toimimaan. Painoa siirtyy taakse, vatsalihakset tekee töitä liikkeen eteenpäin viemiseksi, selkä pyöristyy, etuosa nousee ylemmäs, tuntuma paranee ja vakautuu, sekä muotoa saa paremmin auki hevosen menettämättä täysin tasapainoaan. Kun tähän tilanteeseen pääsee, käteen tuntuu vakaa ohjastuntuma, jonka päässä selkeä tunne siitä hevosen suusta, mutta niin ettei se ole raskas painolasti ja sellainen, että joutuisin itse kannattelemaan hevosta käsilläni. Takapuolen alla tuntuu vakaa hevonen, joka ei ole juoksemassa mihinkään, mutta liikkuu aktiivisesti omin jaloin. Hevonen alkaa siis kantamaan itse itsensä paremmassa tasapainossa, jolloin se ei putoa myöskään tyhjäksi. Edelleen painoa saisi olla lisää takana ja muoto avoimempi jne, mutta aina pitää myös muistaa, ettei kaikkea voi saada ikinä kerralla. On hevoselle iso kiitos ja motivaation nostattaja, että sitä kiitetään aina pienistäkin edistymisistä, eikä vaadita heti liikoja.


Laukassa takajalkojen aktivoimiseen, lapojen ylös saamiseen ja painon siirtämiseen lähdettiin tekemään avotaivutusta aina pitkällä sivulla. Dee vähän kuumeni tästä, se on aina ollut laukassa sellainen, ettei siihen meinaa alkuun päästä ollenkaan ratsastamaan jalalla, vaan se kokee jokaisen jalan lähellä olon signaaliksi eteenpäin. Tällaisessa tilanteessa käy helposti niin, että sitä nappaa vauhdin kädellä kiinni, jolloin hevonen valahtaa etupainoiseksi ja alkaa taas roikkumaan ohjalla. Ja itse sitten jään vain pitelemään edestä jalka irti hevosen kyljistä. Tämä tapahtuu todella todella usein esteradalla, enkä meinaa saada hevosta yhtään takajalkojen päälle kesken suorituksen. Tämä vaikuttaa tottakai kontrolliin ja siihen, miten hevoselle pystyy tarjoamaan hyviä ponnistuspaikkoja, mutta myös itse hypyn laatuun ja kaareen. Avoja voisi hyvin lähteä ennen estetreenejä tekemään jo verrytellessä laukassa, mutta myös aina tehtävien välillä. Sain näistä laukka-avo tehtävistä todella paljon ideoita, miten lähden seuraavia estetreenejä toteuttamaan - viimeiset kaksi estehyppelykertaa näin pitkän saikun jälkeen ovat menneet aavistuksen hulvattomissa merkeissä... :D


Deen kohdalla hyvä konsti kuumumisesta rauhoittumiseen on tehtävien välillä pysähdykset ja nimenomaan sellaiset pysähdykset, joissa seistään vaikka minuuttikin paikallaan ilman, että on kiire lähteä takaisin liikkeelle. Jos hevonen lähtee tästä pysähdyksestä kiireellä jälleen eteenpäin, tehdään uusi pysähdys ja odotetaan. Deellä on aina niin kauheasti menohaluja, että sille pysähtyneenä olo on ihan hirmuisen vaikeaa ja se tarjoaa aina yhtä tai puolikasta askelta omin päin eteenpäin pysähdyksestä. Tällöin korjaan saman askeleen takaisin päin ja näin saan hevosen hyvin kuuntelemaan minua ja rahoittumaan odottamaan. Se on myös usein lähdössä omin päin liikkeelle, jos taputan sitä toisella kädellä pysähdyksessä - se jotenkin olettaa, että vapaa ohja > lupa lähteä. Kontrollin puute näkyykin siis kaikista karkeimmin juuri näissä pysähdyksissä, mutta samahan tapahtuu myös liikkeessä, jossa korjaaminen onkin jo vaikeampaa. Kun se jää odottamaan rentona tässä pysähdyksessä, se odottaa jo kymmenen kertaa pareminn myös liikkeessä, joten näitä voi ottaa vaikka jok tehtävän väliin jos siltä tuntuu, että tarvetta on. 


Oikeassa kierroksessa avot olivat tottakai taas hankalempia, kun sisätakajalkana toimiva heikompi oikea takajalka on polkemassa kropan alle. Ensimmäisessä avossa pitkällä sivulla Dee lähti kaatumaan vauhtia lisäten sisäpohjetta vasten uran sisälle sen sijaan, että se olisi ponnistanut sillä oikealla takaselle vahvemmin eteen ylös. Teimme aina avosuorien jälkeen päätyihin ympyrät, joissa pyysin hevosta vähän väistämään laukassa sisäpohjetta ulos päin ja sitten, kun se malttoi taas odottaa, jatkoimme lyhyen sivun kulmasta ulos ja jatkan laukassa avoa suoralla uralla. Saatiin oikeallekin ihan ok pätkiä lopulta, mutta kyllä puolierot nyt vaan huomaa todella räikeästi! Se mikä on kuitenkin ihana huomata, että vaikka tulee näinkin vaikea tehtävä Deelle, se ei ole heti heittämässä hanskoja tiskiin, vaan urhoollisesti lähti yrittämään hyvällä mielellä. On niin tärkeää säilyttää hevosella positiivinen ajatus tekemiseen, koska se on lopulta se suurin motivaattori hevosella tehdä töitä ja kuunnella ratsastajaansa. Liian monta kertaa treeneissä on saatu Dee vähän kiukustumaan, ja silloin sen kanssa on todella hankala jatkaa minkään tehtävän tekemistä, kun se on räjähtämässä pieniin palasiin hetkellä millä hyvänsä. Rentous on kaiken a ja o, meillä ei ole mitään ilman sitä.


Hyvin menneen oikean laukka-avon jälkeen Dee sai paljon kehuja ja luvan liikkua vähän vapaammin taas eteenpäin itse pysyen kevyessä istunnassa. Se on aina kovin mielissään näissä tilanteissa, eli tämä toimii aika kivasti palkintona myös suoritetusta tehtävästä. 



Lopuksi vielä palattiin siihen, että hevonen odottaa ja pääsen siitä ratsastamaan taas jalalla eteenpäin. Laukka-avojen jälkeen Dee tuntui jo ihan super hyvältä! Se otti paljon rauhallisemmin pohjeavut, ja hyväksyi jalan lähelleen, mutta myös tuntuma oli jo aivan toista luokkaa, kuin treenin alussa. Tuntui, että hevonen oli nyt paljon enemmän läsnä minun kanssani, eikä viipotellut menemään vähän oman mielen mukaan.

Lopputuloksena saatiin siis paljon aikaa - hevosta paremmin kuulolle, mutta myös kroppaan lisää notkeutta siirtymisien ja takaosan aktivoinnin kautta ja sitä rintarankaa vähän paremmin kantamaan ylemmäs. 

Dee oli tosi poikki töiden jälkeen, mutta onkos se ihme, kun se teki niin hienosti töitä koko treenin läpi. Vaikka sille annoinkin vähän palauttelevaan lauantain jälkeen, on se edelleen tuntunut vielä alkuviikosta väsähtäneeltä. Nyt kun torstaina ja perjantaina piti jatkaa treenejä, niin tulikin tällaiset paukkupakkaset ja saamme jättää treenit väliin ja jatketaan kevyellä hölkkäyslinjalla. Sen sijaan Dee pääsee vihdoin fyssari Selman käsittelyyn tänään, katsotaan mitä palautetta sieltä tulee kropasta nyt! Selkään on tuntunut jo tosi tosi hyvältä ja tästä on ihan mielettömän kiva jatkaa eteenpäin! Ja voi että mikä hirmuinen motivaatio tässä nouseekaan, kun treenit sujuu päivä päivältä paremmin ja hevonen tuntuu paremmalta treenistä toiseen - tätä ollaan odotettu niin paljon!

Kiitos Suvililja Phtographylle postauksen kuvista jälleen! 

COPYRIGHT

Heidin Nelivedot